Rytmikuninkaat gospelin kimpussa

Hannu dyykkasi jostakin mainion suomennettujen gospelien kokoelman. Teoksen toimittaja Martti Hela kuvasi musiikin hengen näin vuonna 1957 esipuheessan: "Spiritualien ... rytmi on rikas ja vaihteleva. Tonaliteetti on parhaastaan pentatoninen, 5-sävelinen. Sanojen ja sävelaiheiden toistoa ja kertosäettä käytetään runsaasti. Monet laulut lienevät syntyneen yksityisen laulajan --- aloittaessa sen, ja muu kokoontunut väki on sitten luovalla tavalla yhtynyt häneen." Totesimme, että tätähän Vakka-Suomen Rytmikuninkaat ovat tehneet alusta asti.

Tehtiin näistä ensin omilla sovituksilla levyllinen biisejä, mutta kun kukaan ei innostunut julkaisemaan sitä, niin menimme Folklandiaan vuonna 2015 keikalle triolla; ja yleisöhän ymmärsi heti, mistä siinä on kysymys. Tässä malliksi Swing low tuolta keikalta.

Minua jäivät nuo biisit kaivelemaan ja ehdotin Hannulle viime talvella, että tehtäisiinkö videoversiot ja Hannuhan innostui. Setti tuli mitä mainioin ja sisältää sekä originaalimurteellisia että suomalaisia versioita. 

Ensimmäisenä meidän mielilaulumme, jossa kehotetaan liittymään taivaalliseen bändiin.

Seuraavaksi Hannu vetää mainion Nousee vavisten vainaat suomennoksen.

Tässä laulussa kehotetaan hiipimään pois, luokse Herran.

Tämä on yksi minun suosikkejani, jossa neitsyt Maria kutsuu lastaan.

Tässä versiossa joku koputtaa oveen ja tunnelma on mukavan etelävaltiolaissuomainen, joten hikinen iltäpäivä on tiedossa oven avaajalle.

Sitten päästään asiaan, Jordan virta vie kohti taivaan iloja murtuneet soittajat.

Lopuksi, aiheeseen sopivasti, Hannu vetäisee sadonkorjuuaiheisen gospelin.

Nauttikaa syntiset sielut!

King Corona Blues

Tehtiin Ewen MacDonaldin kanssa Korona aiheinen blues:





Kiitokset Airille kuvaamisesta ja puutaiteilijalle patsaasta!

Vielä kerran farmakologista bluesia

Olimme jo kertaalleen haudanneet Uncle John's Blues Bandin, mutta sitten Ewen sai kutsun tulla pitämään perinteisen farmakologisen bluesluennon pohjoismaisille sosiaalifarmasian päiville, joita tällä kertaa isännöi Itä-Suomen yliopiston farmasian laitos Kuopiossa toukokuussa 2017.

UJBB plays blues

Keikka oli Kuopion kaupungintalolla, jossa oli kunnon konserttisalin tuntua myös soittajille. Lavalla olivat tällä kertaa Ewenin lisäksi Seppo, Jouni ja minä. Tässä maistiaisiksi keikalta Cosmetic Pharmacology ja Down to Five:


Lisää orkesterin musiikkia löytyy tästä linkistä. Kiitokset Mönkkösen Jukalle kuvasta ja yleisölle hyvästä meiningistä!

Keijon kanssa Woody Guthrien kimpussa

Sirkka Heiskanen-Mäkelä pyysi meidät taas tänä vuonna Valkeisten vanhalle koululle keikalle Iisalmen Suomi-Amerikka seuran kesäjuhlaan. Mietimme Keijon kanssa sopivaa ohjelmistoa ja kun Keijo on jo pitkään puuhastellut Woody Guthrien laulujen kimpussa, päätimme koota illan ohjelmiston niistä.

Keijon tekemä keikkajuliste

Laulujen ympärille sai sopivasti ympättyä myös esitelmän americanaan kuuluvasta keskeisestä lauluperinteestä, jossa blues, folk ja kansanlauluperinne yhdistyvät yhden tekijän tuotannossa.

Keijo laittaa julisteen paikalle

Kokosimme Woodyn tuotannosta kymmenen biisin setin ja esittelimme samalla erilaisia kielisoittimia, joilla Yhdysvalloissa perinnemusiikkia on soitettu.

Keijo tarkistaa huuliharppujen kunnon

Tässä esimerkkinä laulu Pretty boy Floydista:


Koska keikka meni mukavasti, päätimme työstää Woodyn lauluista levyllisen tämän vuoden aikana, joten perästä kuuluu...

Business town blues

Tein tämän videon Keijon ja minun biisiini Business town blues. Omasta mielestä väsynyt virkamies junassa antoi hyvän ilmeen laulun sisällölle. Nauttikaa tai kärsikää:

Kesän 2014 keikkoja 2 - Jättömaalla Keijon kanssa

Jättömaan keisari pyysi Keijon kokoamaan joukon soittajia tämän vuoden Jättömaafestareille ja Keijohan kokosi. Menimme heti aamusta roudaamaan Kuormalavalle soittimia ja vahvistimia. Ja paikalle saapuikin melkoinen joukko mielenkiintoisia muusikoita. Verde Audion Mika toi ehkä kiinnostavimman setin soittimia - itseäni viehätti eniten Ufox-ilmankostuttimeen tehty theremin ja Hannua kiinnostivat tietysti putkivahvistimet.

Aloitimme setin kolmestaan Hannun ja Keijon kanssa juuribluesilla, jota olemme soittaneet jo vuosia yhdessä. Minulla oli mukana uusi sikarilaatikkokitara, Hannu veti kontralla ja Keijo nuoruutensa Höfnerillä.

Siirsin YouTubeen pätkän bluesista kuultavaksi ja nähtäväksi. (Kiitos Leilalle kuvaamisesta.)


Lavalle alkoi valua sitten muita soittajia ja lopulta setti näytti tältä:

Musikki vaelteli bluesin, etnon ja freen sekä tietysti sitarin kautta itämaisissa tunnelmissa. Ja kuulosti tältä:

Kuormalavan sähkö tuotettiin aggregaatilla. Niinpä tämä on ensimmäinen keikka ainakin minulle, jossa bändin soitto pysähtyi bensan loppumiseen. Toivottavasti ensi kesänä homma hoituu jo aurinkopaneeleilla....

Kesän 2014 keikkoja osa 1 - bluesin ilosanomaa levittämässä

Uncle John bluesbändimme - joka tosin vaihtaa nykyisin nimeään yhtä useasti kuin ensimmäinen kouluaikainen orkesterimme - aloitti kesän keikkaputken soittamalla liikuntalääketieteilijöiden kansainvälisen Puijo symposiumin iltajuhlilla. Juhlat pidettiin Haminalahden hovin navetassa, ympäristö veti selvästi soittajat vakaviksi.

Bändimme farmasiaan liittyvät bluesbiisit ymmärrettiin kerrankin ilman ylimääräisiä selityksiä ja yleisöllä tuntui muutenkin olevan hauskaa.

Tieteellinen blueskonsertointi jatkui heinäkuussa Kuopion torilla järjestetyillä Rapukamurallit tapahtumassa. Ewen oli kirjoittanut Jussilan Japolle jokirapuaiheisen bluesin erinomaisen äyriäisen kunniaksi.

Farmakologista bluesia

Ewen MacDonald sai idean tehdä farmakologia-aiheisia blueseja opetustarkoituksiinsa. Meillä oli ollut erilaisia bluesbändivirityksiä jo useiden kymmenien vuosien ajan ja päätimme lyödä hynttyyt yhteen perustamalla Uncle John's Blues Bändin. Kun biisejä kertyi tarpeeksi, sain idean hakea Kulttuurirahastolta apurahaa multimediaopetusmateriaalin tekoa varten. No rahat saatiin ja levy tehtiin.

Levyn biisit ja lisätietoja projektista löytyy tästä linkistä: http://www.oppi.uef.fi/opk/video/ujbb/index.htm. Ja yliopistolla kun olemme, päätimme myös tutkimuksellisesti osoittaa sen, että blues toimii opetuksessakin: http://openjournals.library.usyd.edu.au/index.php/CAL/article/view/6028.

Orkesterillamme oli tapana juhlistaa vappua yliopistolla pitämällä vapunaaton "luento", jossa farmakologisten biisien lisäksi soitimme kaikenlaista muuta mukavaa. Kun Ewenin eläkkeellelähtö on lähellä, päätimme juhlistaa sitä viimeisellä vappukeikalla tänä vuonna 2014. Keikka taltioitiin ja sen voi käydä katsomassa ja kuuntelemassa tässä osoitteessa: http://tcs.uef.fi/tcs/#page:recordingList&pageNumber:1&id:9C5EFB2B-B63A-4D45-91B9-F90505384880.

Ettei soitinrakennus jäisi tästäkään tekstistä pois: tein Ewenille läksiäislähjaksi cigalelen. Tämä sen vuoksi, että hänen haaveenaan on opetella soittamaan ukulelea eläkepäivillään.

Naukuhommia

Jarmo kävi kylässä, ja taashan sitä intouduttiin pluusia vääntämään. Tällä kertaa ahkerassa käytössä oli vastavalmistunut Framuksen akustinen (tosin vahvistimen kautta soitettuna)

Tässä näytteessä toisena soittimena on tekemäni kaksikielinen: kaikupohja vanhasta emalivadista, kansi messinkilautasesta ja  mikki on itse käämitty kaksinapainen (mikin resistanssi n. 1,5 K). Jarmo soitti slide-osaston kaksikielisellä, styrkkarina vanhasta radiosta rakennettu kitarakone. Minä rämpytin epävireistä Framusta ja lauloin. Tässä siis ”Downhill”. Naattikaa!

Talkin bout death past gone

Keijo ja allekirjoittanut olemme syvästi kiinni bluesissa, kuten jo aikaisemmin on tainnut tulla todettua. Kurkkulaulun ja omituisten äänten tuottamisen lisäksi olemme viime vuosina palanneet juurillemme ja soitelleet aina silloin tällöin kahdestaa juuribluesia.

Keijo innostui samalla tekemään laulunsanoja - näistä on tekeillä kirja, josta enemmän sen ilmestyttyä - ja minä innostuin avoimista virityksistä ja resonaattorikitaroista. Tästä seurauksena oli ensimmäinen levy, vuonna 2010 Ikuisuuden julkaisema Talkin bout death past gone. Edellä olevasta linkistä löytyy pari näytettä levyn lauluista.

Kirjoitin siihen saatteeksi seuraavan mainostekstin, joka kertoo levyn tunnelmasta kaiken: "Me emme olleet väsyneitä, meitä palelsi. Istuimme nuotiolla ja aloimme laulaa. Kotona oli joku, joka oli unohtanut meidät. Meillä ei ollut enää mitään. Rinkiimme istui joku tumma mies. Vai oliko se nainen? Se aukaisi suunsa eikä sillä ollut hampaita. Laulu oli kylmä ja samalla lämmin. Emme pelänneet enää."

Kantena käytimme tekemääni metalligrafiikkatyötä, jonka "malleina" olivat Mustosen Pekka ja Hirvaskeron Juha - armottomia bluesmiehiä molemmat:

Arvioijatkin olivat hämmästyneitä: "Surprising CDR on Finland’s Ikuisuus label we have here. Finnish artists Keijo & Jarmo sing the most stripped down suicidal traditional blues and folk on Talkin Bout Death Past Gone. Not much info about this on the net, I really wonder what inspired this harmonica induced primitive Americana folk in Tampere." Ei noita Tampereella äänitetty...

Seuraavana vuonna (2011) Young girl records halusi meiltä levyn, joten lähetimme heille blueskappaleita levyllisen verran ja se julkaistiin nimellä that old way. Yhtiön pyrörittäjä, Pierre-Yves Bihet teki levyyn hienot kannet.

Bluesbiisejä on syntynyt koko ajan tasaiseen tahtiin, joten seuraavat levyt ovat ainakin omasta mielestämme julkaisemista vaille valmiita.

Framuksen uusi elämä

Ostin kerran huutokaupasta kaksi saksalaista Framus-kitaran raatoa sillä ajatuksella, että rakentelen niistä jotain omituista. Kun tutkin tarkemmin ostoksiani huomasin toisen kitaroista olevan siinä kunnossa, että sitä ei välttämättä kannata tuhota vaan kunnostaa. Vaikka kitara oli joskus saanut osuman, niin sen kylkikaari oli korjattu hyvin ja muutenkin soitin näytti hyvältä ja kaunnisti patinoituneelta. Talla ja trapetsi tosin puuttuivat ja yksi virityskoneiston nuppi oli korvattu toisen mallisella. Pahin ongelma soittimessa oli helvetillinen tupakanlöyhkä, joka oikein huokui siitä. Ilmeisesti tupankansavu oli kyllästänyt koko soittimen, koska se tuntui olevan ohuen tervakerroksen peitossa: jopa valkoiset virtyskoneiston nupit näyttivät Terva-Leijona –pastilleilta.

 

 

Mutta rohkea rokan syö: Purin kitaran osiin ja kaivelin – tällä kertaa vaimon varastoista – puun puhdistus- ja kiillotusöljyä ja aloin käydä kitaraa läpi sentti sentiltä. Moskaa irtosi lakkapinnasta rajusti. En edes halunnut poistaa kaikkea ajan patinaa enkä varmaan olisi siinä onnistunutkaan, joten yritin edetä aika hellävaraisesti. Virityskoneiston nuppeja jouduin tosin hinkkaamaan kasisatasella vesihiomapaperilla ja karhunkielellä, ennen kuin mustanruskea moska irroitti kyntensä. Kaivelin kostealla rätillä myös kitaran sisustaa sen minkä yletin ja tavaraa tuli: soitin oli varmaan viettänyt ikänsä savuisessa jazz-kapakassa ja siinä vaiheessa kun se ei ollut enää kelvannut soittoon, se oli nostettu seinälle koristeeksi ja keräämään ilmassa leijuvia myrkyllisiä kaasuja.
 
Kun päivän mittainen puhdistusoperaatio oli päätöksessä, kiinnitin trapetsin paikalleen, asentelin kielet asemiinsa ja aloin mittailla minkälaisen tallan tarvitsisin. Katselin myös vanhojen Framusten kuvia ja suunnittelin niiden perusteella tallan. Sitten saha laulamaan, liimausta, sovittelua, hiontaa ja valmista tuli!

 

 

Samalla kun sovittelin tallaa paikalleen huomasin, että kitaran nollanauha oli aivan liian korkea:  kitarassa oli siis puinen satula joka toimi vain kieltenohjaimena ja varsinaista satulan tehtävää hoiti normaalin otelautanauhan näköinen mutta korkeampi teräsnauha. Samalla kun trimmasin tallaa sopivaan korkeuteen viilasin myös tuota nollanauhaa. Olivatpa saksan insinöörit laittaneet kaiken osaamisensa peliin terästä valaessaan: nauha oli kuin timanttia! Kaivelin kaapista parhaimmat viilani ja nauha jätkötti naarmuttomana paikallaan. Mietin jo, että pitääkö minun ottaa rälläkkä esiin ja madaltaa nauhaa sillä, mutta kyllä lannistumaton hinkutus sai aikaan lopulta sen, että nauha madaltui millin verran ja kielten korkeus suhteessa ykkösnauhaan oli siedettävä. Järkyttävä urakka!
 
Sitten talla asemaansa, kielet vireeseen ja sehän soi! Soittimessa on hieman vanerin soundi, mutta se minkä soundissa menettää tulee takaisin moninkertaisesti tyylissä. Tähän olen tyytyväinen! Joskus vielä korvaan ehkä sen viallisen virityskoneiston nupin kuta kuinkin oikeaa muistuttavalla, mutta nyt soitin saa jäädä tällaiseksi. Sinisissä sävelissä on nyt juuri se oikea fiilis.

Vakka-Suomen rytmikuninkaat

Hannu keksi joskus aikoja sitten bändin nimeksi Vakka-Suomen rytmikuninkaat, kun teki mieli soitella rytmikkäämpää bluesia. Otimme nimen uudelleen käyttöön kun Keijon bluesjalka alkoi kolkuttaa rytmiä kurkkulaulun rinnalle. Ja kun Fire Museum Records pyysi äänitettä, käänsimme orkesterin nimen myös englanniksi eli Rhythm Kingzs of Bushel Finland.

Äänite julkaistiin Majmua-sarjassa vuonna 2008. Seatle Weekly newsin arvostelija Justin F. Farrar innostui kehumaan levyä seuraavasti:

"Even better is the mysterious Keijo Virtanen. He's a Finnish axe-master who has one foot in his country's experimental scene (Avarus, Kemialliset Ystävät, etc.) and the other, believe it or not, in Marin County circa 1971. Rhythm Kingz of Bushel Finland, Virtanen's second and latest release for Fire Museum, takes Hot Tuna's LSD-spiked country blues and gets it even higher. We're talking stoners in flying saucers obsessed with Skip James and Robert Johnson.”

Levystä löytyy näytepalat Fire museum recodsin sivuilta. Se arvioitiin myös Wire-lehden syyskuun 2008 numerossa:

Seuraavaksi teimme samalla nimella pari leyvä suomalaiselle Ikuisuus levymerkille. Ne olivat Topatut alamaiset (2009) ja Rutabaga blues (2011 - edellisistä linkeistä löytyy taas pari maistiaista jo loppuunmyydyistä levyistä). Topatut sisälsi suomalaisia kappaleita ja jälkimmäisessä harrastimme kurkkulaulua bluesin välineenä englannin kielellä.

Hannu teki Topattuihin hienon kannen ja minä Portugalissa ottamastani valokuvasta Rutabagan kannet.

Kulttuurivihkoissa arvioitiin molemmat levyt:

"Vakka-Suomen rytmikuninkaiden parin vuoden takainen levy Topatut alamaiset oli herkullinen satsi likaista ja minimaalista bluesia. Kheta Hotem -yhtyeen keskeisistä tekijämiehistä koostuvan yhtyeen uusin tuotos Rutabaga Blues (Ikuisuus, 2011, CD-R) jatkaa samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan yllä samalle tasolle. Siitä tuntuu puuttuvan jotain, kenties se Topattujen alamaisten ilkeänpuoleinen, rähisevä pohjavire. Rutabaga Blues on toki lystiä kuunneltavaa, mutta jonkinlaisia kohokohtia jää kaipaamaan."

Oma suosikkini on edelleen Topatuissa alamaisissa laulamani ja tekstittämäni Peikkolaulu, joka on ylistykseni syksyn pessimismille. Ja kuten Hannu mainitsi aiemmin, uutta levyä ollaan tekemässä.

Keijon kanssa bluesin surusanomaa viemässä

Aloittelimme Keijon (Virtanen) kanssa yhteiset soitannot 1980-luvulla. Välillä on käyty vapaamman musisoinnin piirissä - välillä esitetty kurkkulaulua ja muuta mukavaa, mutta aina molempien musiikillisten juurten takia on palattu bluesiin. Erityisenä harrastuksena viime vuosina on ollut kantribluesin soittelu, mutta kyllä chicagolainenkin taipuu.

Viime vuonna (2012) opettajamme, professori (emerita) Sirkka Heiskanen-Mäkelä pyysi meiltä esitystä yläsavolaisiin kulttuuririentoihin. Kävimme soittamassa Kauppis-Heikin 150-vuotisjuhlatapahtumassa Vieremän kirjastossa. Samalla tutustuimme Sirkan omistamaan Valkeisten kansakouluun, joka nykyisin toimii museona.

Muusikoille mielenkiintoinen löytö oli liitujen pidin, jonka avulla saattoi vetää liitutautulle kerralla nuottiviivaston. Toinen ilonaihe oli mestarin keikkakuvalla varustettu puusee:

Sirkan kutsu itse asiassa aloitti tapahtumaketjun, jossa teimme akustisen ohjelmiston blueseja ja hieman omituisempi kappaleita. Oma suosikkini on edelleen Kauppis-Heikin kirjasta ottamiin sanoihin säveltämämme blues, joka kertoo "nykyajan" vitsauksista, ompelukonekauppiaista.

Syksyllä 2012 testasimme ohjelmiston Kerouacin kruunajaisissa Kuopiossa. Atik Ismail innostui esityksestämme niin, että uhkasi kutsua meidät vaimonsa syntymäpäiville soittamaan. Kutsua ei ole kuulunut, joten ilmeisesti järki voitti....

Sirkka ei jäänyt lepäämään laakereillaan vaan kutsui meidät kesänä 2013 Iisalmen Suomi-Amerikka yhdistyksen kesätapahtumaan.

Teimme työtä käskettyä ja valmistimme yhdistyksen jäsenille blues-aiheisen luennon. Soittelun lomassa kerroimme bluesin historiaa ja esittelimme soittimia.

Tilaisuudesta muodostui onnistunut. Vanhat soittajat innostuivat muistelemaan omaa nuoruuttaan 1940- ja 50-luvuilla ja amerikkalaisen mustan musiikin Suomeen tuloa. Ja Sirkka lupasi, että asiaan palataan ensi kesänä - uhkasi jopa järjestää blues-festivaalit!

Naukuva kissankuppi

No niin, Hanu-setä täällä taas piirtää ja kertoo...

 

Päätin sitten lopulta tehdä kissankuppisoittimen. Olin joskus ostanut kirpputorilta mystisen vanerilaatikon kahdella eurolla. Se tosin irvisteli joka suuntaan, nurkat oli vahvistettu pellillä ja kokoa oli soitinrakennukseen vähän liikaa. Purin siis laatikon, sahasin vanerit haluamaani kokoon ja kasasin laatikon uudestaan: rimoitin reunat, jolloin sain palaset tukevasti paikoilleen. Sivut ovat kuusimillistä tavaraa, kansi ja pohja nelimillistä. Alla olevassa kuvassa näkyvät kolme laudankappaletta laatikon pohjalla liimasin klossiksi kaulan alle: siihen reiät, ja kaula ruuveilla kiinni. Päättelin, että rakenne on niin tukevaa tekoa, että mitään koko kaikukopan läpi kulkevaa vahvistusta ei tarvita.

 

Kissankuppia varten tein reiän kanteen ja – hitto vieköön – liian suuren. Ainoa tapa korjata oli tehdä alle vahvistusrengas ja upottaa kuppi kokonaan kanteen. Tällaista saattaa joskus tapahtua näissä kotiprojekteissa. Kun soitin oli lopulta koossa huomasin, että ratkaisu olikin aika hyvä: kuppi ei pääse vötkyilemään reiässään ja liitos on tukeva.

 

 

Kaikukopan maalasin ensin mustaksi ja sitten sävytin sen vetämällä päälle ohuen, ei-peittävän kerroksen sinistä metallihohtomaalia. Itse tykkään lopputuloksesta. Olin tosin vähän liian innokas jatkamaan projektia, joten en malttanut odottaa maalin täydellistä kuivumista, joten pinta ei ole ihan täydellinen... enää...

 

Kielenpitimeksi vääntelin taas yhden trapetsin: pituudesta täytyi ottaa pois melkein 10 senttiä. Liimasin piezomikin kissankuppiin ja asensin varsinaiseksi mikiksi double rail –humbuckerin (resistanssi reilut 9 K). Sellaisen siksi, että tilaa oli kuitenkin rajallisesti ja toisaalta halusin täyteläistä ja tukevaa sekä suht häiriötöntä soundia. Kummallekin mikille oma volyyminsäätö jolloin soundia pystyy miksaamaan laidasta laitaan.
 
Virittelin prutkun avoimeen E:hen ja sitten testaamaan: humppari toimii kuten pitääkin, eli soundi on muheva ja lämmin. Kun siihen soundiin alkaa sekoittaa kissankupista tulevaa piezosignaalia, tulee mukaan terävää metallista klangia, ihan kuin olin ajatellutkin. Pelkällä piezolla soundi on sietämättömän terävä ainakin omaan korvaani. Esteettisesti silmään minulla sattuu se, että vehkeessä on kullanvärisiä osia, hopeanvärisiä osia ja mustia osia, koska rakentelin soittimen kokoon palasista mitä sattui kotoa löytymään. No, ehkä tuo kuuluukin vähän tällaiseen ”ghettosoittimen” tyyliin.

 

 

Onko kenelläkään tarvetta tälle tai tällaiselle tai aiemmin esitellyille yksi-, kaksi- tai kolmikielisille vehkeille, jos innostun tekemään näitä lisää? Ottakeepa yhteyttä jos kiinnostaa... Tsekatkaa myös http://pelkonensaartitori.blogspot.fi

Hengellisiä neekerilauluja Rytmikuninkaiden tapaan

Vihjailin aikaisemmin kaksikielisiin soittimiin liittyen, että ne olivat kovassa käytössä Rhythm Kingz of Bushel Finlandin eli Vakka-Suomen Rytmikuninkaiden viimeisimmässä äänityssessiossa. Vaimoni löysi minulle kirpputorilta kirjan ”Hengellisiä neekerilauluja”, joka sisältää suomen- ja englanninkieliset sanat, nuotit ja sekakuorosovitukset noin kymmenelle negro spiritualille. No, nuotithan me heitimme kuvainnollisesti roskiin ja teimme hengellisistä lauluista vähän tiukemmat sovitukset.

Ohessa yksi näyte: tämä pahuksen blogityökalu ei salli audiotiedoston suoraa lataamista osaksi blogipostausta, joten tein biisistä videon. Kiitos vain tuntemattomalle kuvataiteilijalle: musiikin krediitit menevät siis Rhythm Kingz of Bushel Finlandille ja kuvien krediitit tuntemattomalle (ruotsalaiselle) artistille. Yritämme saada äänitykset julkaistuksi piakkoin vähän virallisempaa kanavaa pitkin...

Kaksikielisten maa

 Koska sikarilaatikosta tehty yksikielinen diddley bow on ilmaisuvoimaltaan suhteellisen rajoittunut tällaisen tönkön soittajan kädessä, ryhdyin jalostamaan ideaa. Lisäsin soittimeen kieliä ja ryhdyin etsimään uusia soundeja käyttämällä sikarilaatikon sijasta metallisia kaikukoppia. Myös ajatus siitä, että jokin vanha kakkuvuoka, pesuvati, peltipurkki tms saa uuden elämän soittimena viehätti minua suuresti. Niinpä viime kuukausina pajassani on syntynyt jonkinmoinen määrä kaksi- ja kolmikielisiä kierrätyssoittimia: kakkuvuoasta tehdyt ovat luontaisesti saaneet nimen ”kakofoni”.
 

Soitinten rakenne on kuta kuinkin sama: kaulapuu menee kaikukopan läpi siten, että kansi kelluu. Otelauta on tehty western-kitaran otelaudasta halkaisemalla. Virityskoneistot on peräisin kitarasta ja kokeilujen jälkeen huomasin, että kitaran kolmos- ja neloskieli on kireydeltään ja jäykkyydeltään aika hyviä näihin instrumentteihin, eli kaulaa ei tarvitse vahvistaa raudalla ja viritystä pystyy vaihtelemaan kaksikielisessä esim E-A, G-C, A-D, eli tyypillisiä blues-virityksiä.

 
Otelautoja dyykkasin Soitin-Huttuselta Helsingistä (www.soitin-huttunen.com): Huttusen Lasse kaiveli vanhasta varastostaan otelautoja ”Made in DDR”, ja niitäpä on nyt minulla varastossa vielä jonkinmoinen määrä. Nykäisen nauhat irti, sahaan otelaudan halki ja kiinnittelen katkaistut nauhat uudestaan kiinni.   

Kaikupohjaksi ja kanneksi kelpaa melkein mikä tahansa: kantena voi käyttää puuta, terästä, alumiinia. Useimpiin olen laittanut sisään kontaktimikin, mutta joihinkin olen myös itse kääminyt kaksi- tai kolminapaisen mikin (resistanssi noin 2K) tai sitten käyttänyt valmista mikrofonia. Ja viimeistely: tässä hommassa saa antaa mielikuvituksen lentää.
 

Yläkuvassa vasemmalla alumiiniseen leipävuokaan tehty alumiinikantinen versio. Keskellä soitin, jossa kaikupohjana emalivati ja kantena messinkitarjotin ja oikealla kolmikielinen, jossa teräsvuoka ja teräskansi. Kansi koristeltu vanhalla skannatulla kuvalla, joka on printattu paperille ja kiinnitetty kanteen lakalla.

Hauskoja projekteja, joista lopputuloksena syntyy ihan toimivia soittimia. Jarmon ja minun sivuprojekti ”Vakka-Suomen Rytmikuninkaat / Rhythm Kingz of Bushel Finland” äänitteli kesällä melkoisen määrän negro spirituaaleja blues-hengessä, ja näissä äänityksissä kaksikieliset olivat keskeisessä osassa. Mutta näistä äänityksistä enemmän myöhemmin...  

 

Doin' it Doggy Style

Tämä projekti syntyi satunnaisen innostuksen vallassa. Jarmo vinkkasi, että joku oli rakentanut resonaattorikitaran, jossa resonaattorin virkaa hoiti kissan ruokakuppi. Netistä löytyy aiheeseen liittyen paljon materiaalia hakusanalla ”Cat bowl guitar”. Silloin minulla välähti.

Olin saanut alkuvuonna klassisen Epi-kitaran raadon Hyvinkään Musiikki-S:n omistajalta Salosen Eetulta. Kitaran kaula oli pettänyt, virityskoneistot oli käytetty varaosiksi muihin vehkeisiin jne, eli laite oli myyntikelvoton. Purin kitaran, kiinnitin kaulan uudelleen ruuvilla ja liimalla (suosittelen Titebondia, koska se kovettuu: esim. Eri-Keeper ei kovetu koskaan), tulppasin vanhat virityskoneiston paikat ja tein uudet reiät teräksisille virittimille, asensin uuden satulan ja sitten pääsin siihen hauskaan vaiheeseen...

Ostin koiran ruokakupin,  sahasin kitaran kanteen sopivan kokoisen reiän siten, että keskipiste oli keskellä tallaa ja asensin ruokakupin ylösalaisin reikään. Ruokakuppiin kiinnitin piezo-mikrofonin.

 

 

Kun soitin näytti vielä vaativan jotakin, rakensin kaikukopan päälle koristeeksi peltisuojan, joka on itse asiassa tehty autojen tuunauksessa käytetystä alumiinisesta maskipellistä. Motonet poisti valikoimista tuollaista lohikäärmekuvioista peltiä, joka sai siis paikkansa kitaran koristeena.

 

 

 

 

Kaivelin vanhoista varastoistani trapetsin, josta sain muokattua sopivan kielenpitimen. Sen jälkeen kielet paikalleen, hienosäätöä ja viritystä ja jes: se soi! Puinen koppa antaa lämpöä ääneen etenkin bassopuolella, ja teräksinen ”resonaattori” antaa soundiin metallisen klangin. Halpa piezo ei ole mikään laatumikki, mutta tarvittaessa soitin sopii vaikka bändikäyttöön eikä ole edes kiertoherkkä. Olen tyytyväinen lopputulokseen.

 

 

Ja tässä tarinan opetus: ”support your local dealer”. Kun paikalliset soitinkaupat pitää elossa, voi niistä löytää kalkenlaista, mitä netistä tilaamalla ei saa. Sitä paitsi innostuksen iskiessä on helpompi hakea puuttuvat osat kulman takaa kuin odottaa pakettia viikon verran. 

Sikarilaatikkokitaroiden taika

Innostuin sikarilaatikkokitaroiden tekemisestä kun kaivelin netistä tietoa blueskitaroiden historiasta. Netti on pullollaan amerikkalaisia ja muunkinmaalaisia ohjeita yksinkertaisten (monimutkaisia kun ei ole) sikarilaatikkokitaroiden tekemisestä. Eräs hyvä esimerkki on http://cigarboxguitars.com/resources/how-to-build-a-cigar-box-guitar sivusto, joka sisältää ohjeiden lisäksi muutakin asiaan liittyvää informaatiota.

Oman kitarani perustarpeista sikarilaatikko löytyi sikareita myyvistä liikkeistä. Sikareita kun ostetaan yleensä yksin kappalein, niin hyvät suhteet tupakkakauppiaisiin luomalla saa melko nopeasti kartutettua laajan laatikkovaraston. Ulkomaanmatkoilla kannattaa koluta paikalliset kaupat: omat komeimmat laatikot olen tuonut Etelä-Amerikasta.

Kieleksi kelpaa kitarankieli tai pianolanganpätkä. Ja oikeaoppinen kaula syntyy harjanvarresta - itse katkaisin sen polttopuiksi menossa olevasta harjasta, joten "soitetun oloinen" kaula syntyi kuin vahingossa. Tallan ja satulan tein hirven sääriluusta ja mikrofoniksi yksinkertainen pietsomikki. Helpointa tätä on soittaa slideputkella, mutta pelkillä sormillakin pärjää.

Soittimet soivat hyvin akustisesti, mutta putkiradiosta vielä paremmin. Näyte äänestä löytyy eläkkeelle jääneelle kollegallemme tekemästämme videosta: http://www.dreambroker.com/channel/tm87i1sb/lx1szw8q

Ylläolevassa kuvassa on pari tekemääni yksikielistä sikarilaatikkokitaraa, yksi kolmikielinen ja stompboxi rytmin hakkaamiseen.