Egmond etenee ja Yamaha saa uuden elämän

Kerroin aikaisemmin Egmond-basson tarinan ja lupasin pitää teidät ajan tasalla kunnostuksen etenemisestä. 

Nyt Egmondin kaula ja body on puhdistettu, ja olen tehnyt puuttuvien osien tilalle uutta. Koska halusin säilyttää alkuperäiset virityskoneistot, niin jouduin tekemään yhteen koneeseen uuden rattaan ja uuden akselin. Akseli syntyi työkaluteräksestä sorvaamalla ja rattaan tein pronssivaluna: käytin olemassa olevaa ratasta mallina tehdessäni kumimuotin, täytin muotin valuvahalla ja sillä tein kipsimuotin, johon sitten valoin pronssia. Ainoa ongelma oli se, että valuvaha kutistuu noin 5 prosenttia, eli 20-millisestä rattaasta tuli valussa 19-millinen. Tutkin kuitenkin virityskoneiston tilannetta ja huomasin, että 19-millisen rattaan käyttö ei ole ongelmallista, koska viritysnupin akselia voi siirtää sen verran, että ratas toimii. Vielä täytyisi kehitellä puuttuvan viritysnupin paikalle valkoinen muovinuppi…

Kaivelin netistä kuvia siitä, millainen oli Lucky 7 –kitaran irtomikrofoni ja pleksi, ja valmistelin vastaavanlaisen kelluvan pleksin, johon on kiinnitetty Hofner-tyylinen basson mikki. Volume-potikka vielä, ja mikki/pleksi on valmis asennettavaksi.

Sitten toiseen asiaan. Keijo soitti minulle syksyllä ja kysyi, saisinko herätettyä henkiin vanhan akustisen Yamahan. Kuulemma kitaran kaula ja talla ovat hyväkuntoiset. Tästä päätellen lupasin, että kyllä soittimen kuntoon saa. Keijo ajoikin samana päivän luokseni ja toi viallisen kitaran minulle ja tosiaan: kaula ja talla olivat hyväkuntoiset. Tosin muusta kitarasta ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa. 

 

No, otin homman haasteena. Minulla oli yksi akustinen koppa ilman kaulaa, joten yhdistin Keijon tuoman kaulan tuohon koppaan. Rakensin koirankuppiresonaattorin ja aion vielä tehdä soittimeen aktiivitallan: esivahvistimelle on jo aukko. Hyvä tästä vielä tulee… tai ainakin persoonallinen…

Tästä alkaa seikkailu

Kerroin jo aiemmin, että sain Siekkelin Leolta vanhan Egmond-basson. Tänään aloitin vehkeen kunnostuksen.

Moni (vanhempi) lukija muistaa varmaan viikkolehtien pikkuilmoitukset, joissa mainostettiin helppoa kitaransoiton opetusta: asiakas tilasi kirjekurssin ja osti samalla Lucky 7 –kitaran. Tuo Lucky 7 oli juuri Egmondin tuotantoa ja varmaan tunnetuin ja myydyin Egmondin vehkeistä. Lucky 7 oli akustinen sähkökitara, jossa mikki ja säätimet olivat kiiinni eräänlaisessa muovisessa, valkoisessa plektrasuojassa, joten kitaran kanteen ei ollut tehty reikiä elektroniikkaan varten. Egmond harrasti samaa tekniikkaa myös monien muiden soittimiensa kanssa, joista yksi on tämä basso. Tehdas seurasi aikaansa: kun rokkimiehet alkoivat harrastaa lankkukitaroita, alkoi Egmondkin valmistaa Solid 7 –mallia. Ihan lankku se ei ollut vaan pikemminkin koottu vanerista siten, että sisällä oli ontto tila. Kaikuaukkoja bodyssa ei kuitenkaan ollut, eli kyseessä on kuta kuinkin ”neljännesakustinen” body. 

Egmondin tuotanto näytti -60-luvulla olleen hurjaa, ja siksi varmaan myös soittimet oli suunniteltu sellaisiksi, että niiden valmistaminen oli nopeaa. Kaulaa ei upotettu bodyyn lainkaan, aukkoja ei tehty jne.  Halpojen Egmondien hinta olikin kymmenesosa Fendereiden hinnasta. Malliston yläpään tuotteet olivat kuitenkin laatuvehkeitä. Egmond-tehdas meni konkurssiin vuonna 1983. Ehkä kuuluisimmat Egmondin soittajat olivat George Harrison, joka soitti Egmondin akustisella kitaralla teini-iässä, ja Paul McCartney, joka pompotteli Egmondin bassolla ennen kuin eksyi Hampurissa Siwaan ja osti Hofnerin. Lisää tietoa tältä sivustolta: http://www.egmond.se/egmond_se_History.html

Minun bassostani löytyy hyvin vähän tietoa. Body on kyllä Solid 7, mutta useimmissa kuvissa bassoissa on 2L+2R –virityskoneisto. Onnistuin kuitenkin löytämään yhden kuvan, joka voisi kuvata bassoani. Kyseessä on myös Solid 7-tyyppinen body, mutta soitinta myytiin nimellä Flash. Tarkempi tyyppimerkintä on 2 EBS 1 noin vuodelta 1966. Pieni mustavalkoinen kuva löytyy täältä: http://www.egmond.se/egmond_se_Solid7.html . Bassoni on ollut kovassa käytössä, koska kaulasta on kulunut maalit osittain pois: näyttää siltä, että suurin osa biiseistä on mennyt A:sta, koska pahin kuluma on huuri vitosnauhan kohdalla. Saa nähdä, miten soitin pitää vireensä: kaulaa ei ole upotettu kanteen vaan se keikkuu kannen päällä ja on kiinni vain kahdella ruuvilla. Kolmas, pienempi ruuvi on kaulakulman säätöä varten.

 

Millaisia haasteita sitten tämä soitin tarjoaa? 1) Merkittävän määrän puhdistamista. Lakka on halkeillut, mutta niin se saa ollakin vanhassa vehkeessä, kunhan soitin on muutenkin siisti. 2) Nauhojen korjaus: pääasiassa nauhat ovat OK, mutta ainakin nollanauha täytyy vaihtaa.  3) Tallan teko: alkuperäinen talla on kadonnut taivaan tuuliin, eli täytyy improvisoida jotain…. 4) Mikki ja säätimet: jotain täytyy keksiä tältäkin osin, koska malleja ei ole. 5) Virityskoneisto: Haluan säilyttää hillittömät bakeliittinupit, joten pitää näköjään harrastaa hieman sorvaamista ja valamista. 

Siis: ei kun töihin. Kerron myöhemmin, miten homma etenee…

Kesäpalapeli

Kuten Hannu jo paljasti, minulla oli häneltä tilauksessa kunnon räkäsaundinen rock-vahvistin. Kävin reilu viikko sitten Hannulassa ja hain samalla vahvistimen. Ajatuksena oli tehdä siitä kunnon rock-henkinen kasa työnimellä "Greetings from Hell". Minulle oli jäänyt edellisestä modauksesta fenderin kaiutinkartio, joten ajattelin käyttää sen tähän projektiin.

Seuraavaksi sahailin kotelot oikeaan kokoon, liimasin toisen kasaan ja hioin niistä pahimmat murut pois.

Kasa (suomeksi stäkki) alkoi hahmottua jo tässä vaiheessa. Kaiuttimen kartiolle sain hyvän levyn vanhoista kalustekaapin palasista.

Sitten oli vuorossa maalaus. Koska vahvistimen saundi on raskas ja säröinen, ei värinä voinut olla muu kuin vanha kunnon mattamusta, jota ruiskuttelin yhden purkillisen. Minulla oli pari vanerista sahattua pääkalloa, joita käytin sivujen maalauksessa.

Lopuksi kasailin kaapit, laitoin grilliverkkoa suojaksi ja pari ylimääräistä pääkalloa vielä koristeeksi.

Sitten oli vuorossa saundin testaus: särökanava täysille ja helvetin tuli alkoi huutaa....

Puerton kissa

Pari viikkoa loman alusta meni nukkuessa. Ja väsyneenähän ei puuntyöstölaitteisiin kannata koskea, siitä todistavat lukuisat arvet käsissä... Mutta sitten tartuin jo pitkään haaveena olleeseen projektiin: kaksikieliseen sikarilaatikkokitaraan.

Olin muutama vuosi sitten kantanut Puerto Ricosta komean sikarilaatikon, jota olin säästellyt kellarissa. Onneksi säästelin, sillä löysin mietintäaikoina netistä vinkin kissankupin käytöstä resonaattorina (ks. myös Hannun teksti samasta aiheesta). Ostin eläinliikkeestä juuri laatikkoon sopivan kissankupin ja sahasin sille reiän.

Seuraavaksi juottelin pietsomikit Hannun vinkin mukaan rinnan - toisen laitoin kuppiin ja toisen laatikkoon kiinni. Saundiin saa siis molemmat elementit mukaan.

Sitten kävin kaulan kimppuun. Sahasin sen Hannulta saamastani levystä ja liimailin siihen kiinni akustisen otelaudan, jotka Hannu oli dyykannut jostakin varastosta. Sen vuoksi nauhoitin otelaudan uudelleen.

Sitten pääsin viimeistelyvaiheeseen. Jokaisen soitinrakentajan lempikaupasta - Glitteristä - olin löytänyt sopivat pääkallokorvakorut. Niistä toisen laitoin roikkumaan hirrestä ääniaukkoon kiinnittämääni komeaan tähtikuvioiseen rikkasiivilään.

Kielten kiinnitykseen käytin myös paria pääkalloa, jotta soittimeen saisi tarpeeksi rämetunnelmaa.

Lopuksi sahailin hirvenluista tallan ja satulan. Ja melko rumahan tästä tuli, soikin niin hiton huonosti...; )

Aina ei Hanukaan onnistu

Nyt tulee Eetun yllytyksestä rankkaa kamaa. Tosin merkittävä osa todisteita on jo hävitetty.

Kerron siitä, millaiset olivat ensimmäiset sähkörumpuni. Ostin Jarmolta Casio CZ-101 –syntikan, ja keksin ryhtyä tutkimaan, kelpaisiko kyseinen vehje sähkörumpujen ohjaukseen: syntikassahan oli hienot rumpusoundit, mutta runpujen soittaminen koskettimia painelemalla ei oikein houkutellut. Syntikan koskettimistossa ei ollut dymaniikkaa ja kun purin laitteen huomasin, että kunkin koskettimen toimintaa sääteli pieni on-off –kytkin. Siitäpä päättelin, että koskettimen ohjauksen voisi siirtää myös syntikan ulkopuolelle. Ja ei kun hommiin!

Porasin syntikaan 13 reikää, eli ajattelin hyödyntää reilun oktaavin verran koskettimia. Tarkistin, miltä kohdasta koskettimia löytyy perinteinen rumpusatsi, ja noiden koskettimien katkaisimilta vedin johdot reikiin kiinnittämilleni 3,5 mm:n jakeille. Nyt siis voisin yhdistää jakkeihin johdon, jonka toisessa päässä olisi katkaisija, ja tuon katkaisijan sulkeminen tekisi siis saman kuin koskettimen painaminen. Kun syntikan viritystä pystyi vielä liikuttamaan ylös ja alaspäin, koko perkussiomaailma olisi minulle avoin! Näin ainakin teoriassa. Testasin systeemiä johdolla jonka päät laitoin yhteen, ja toimihan se. Homma vaati vaan hieman viilailua, jotta se toimisi haluamassani tarkoituksessa: tarvitsin rumpupadit.

Tein itse padit lastulevystä: kaksi pyöreää kiekkoa päällekkäin siten, että kiekkoja yhdisti ruuvit, jotka kulkivat alemman kiekon läpi. Kiekot olivat siis yhdessä ruuveilla, mutta pystyivät liikkumaan lähemmäksi ja kauemmaksi toisistaan. Keräsin työpaikalta kuivamystekyniä, joiden jouset hyödynsin padeissa: jokaista padia varten tarvittiin neljä jousta, ja kun padeja oli 12, nappasin työpaikalta 48 kuivamustekynää. Nyt, kun padia painoi, se pomppasi jousien varassa takaisin alkuasentoonsa.

Sitten vielä padien lastulevykiekkojen väliin mikrokytkimet, ja homma oli teoriassa valmis: kun padia painoi, mikrokytkin sulkeutui, ja kun kytkin oli johdolla yhdistetty syntikkaan, niin syntikka soi. Kun syntikassa oli valittu percussion-soundit, niin minulla oli toimiva sähkörummusto! Mutta mutta.... padithan piti kiiniittää johonkin telineeseen, jotta niitä voisi käyttää. Suunnitelmia minulla oli telineen rakentamiseksi paljonkin, mutta teline jäi vain tekemättä. Soittelin padeja sängyllä, jossa patja antoi myöten sen verran, että homma teoriassa toimi. Nuo hemmetin kuivamustekynan jouset vaan eivät olleet kovin tarkkoja, joten välillä jokin padi jäi jumiin ja välillä jokin ei toiminut ollenkaan, ja siksi idean toteutus oli melkoinen katastrofi. Siis ”paska reissu, mutta tulipahan tehtyä”.

Nuo padit hävitin pari vuotta sitten, mutta syntykka on vieläkin voimissaan. Voisihan tuohon rakentaa jonnkin toisen mikrokytkinvirityksen vaikka laittamalla kytkimet kiinni vaatteisiin. Onko lukijoilla ideoita jatkokehityksen osalta?

Seuraava sähkörumpusettini olikin sitten Simmons SDS-9. Siis se klassinen piu-piu-setti, jota kuulee esimerkiksi -80-luvun alun reggaelevyillä, mutta se onkin jo toisen tarinan aihe.       

Farmakologista bluesia

Ewen MacDonald sai idean tehdä farmakologia-aiheisia blueseja opetustarkoituksiinsa. Meillä oli ollut erilaisia bluesbändivirityksiä jo useiden kymmenien vuosien ajan ja päätimme lyödä hynttyyt yhteen perustamalla Uncle John's Blues Bändin. Kun biisejä kertyi tarpeeksi, sain idean hakea Kulttuurirahastolta apurahaa multimediaopetusmateriaalin tekoa varten. No rahat saatiin ja levy tehtiin.

Levyn biisit ja lisätietoja projektista löytyy tästä linkistä: http://www.oppi.uef.fi/opk/video/ujbb/index.htm. Ja yliopistolla kun olemme, päätimme myös tutkimuksellisesti osoittaa sen, että blues toimii opetuksessakin: http://openjournals.library.usyd.edu.au/index.php/CAL/article/view/6028.

Orkesterillamme oli tapana juhlistaa vappua yliopistolla pitämällä vapunaaton "luento", jossa farmakologisten biisien lisäksi soitimme kaikenlaista muuta mukavaa. Kun Ewenin eläkkeellelähtö on lähellä, päätimme juhlistaa sitä viimeisellä vappukeikalla tänä vuonna 2014. Keikka taltioitiin ja sen voi käydä katsomassa ja kuuntelemassa tässä osoitteessa: http://tcs.uef.fi/tcs/#page:recordingList&pageNumber:1&id:9C5EFB2B-B63A-4D45-91B9-F90505384880.

Ettei soitinrakennus jäisi tästäkään tekstistä pois: tein Ewenille läksiäislähjaksi cigalelen. Tämä sen vuoksi, että hänen haaveenaan on opetella soittamaan ukulelea eläkepäivillään.

Sanzaa, sanzaa - täytyy saada sanzaa

Oltiin Hannun kanssa Ruotsissa kesätöissä joskus 1980-luvun alkupuolella. Aina kun saatiin palkka käteen rynnättiin Tukholmaan levy-, kirja- ja soitinostoksille. Matkakassi täyttyikin Ruotsissa mukavasti, koska siellä oli jo tuolloin ymmärretty monikulttuurisuus.
Eräällä retkellä osuttiin Tukholmassa etnokauppaan, joka oli suomalaispojalle ihme: etnosoitinta ja opasta löytyi jos jostakin kulttuurista. No, rumpali innostui tietysti afrikkalaisista lyömäsoittimista ja osteli niitä mukaansa. Lisäksi löysin pari aiheeseen liittyvää teosta.

Niissä molemmissa esiteltiin Afrikan ihme: sormipiano. Afrikassa eri heimoilla on tietysti soittimelle omat nimensä, mutta ruotsalaisen läpyskän esittelemä nimi sanza tarttui minun mieleeni soittimen oikeana nimenä. Mukaan tuli ostettua tuolloin bambunkielinen versio, jossa oli varsin pehmeä sointi. Kotona päätin sitten ruveta tekemään metallikielisiä versioita.
Hannu jo esitteli omansa, muttas tosimies tietysti takoo kieletkin itse - ainakin kerran. Itse olen käyttänyt kaikenlaista rautaa ja terastä tähän tarkoitukseen, mutta parhaaksi olen havainnut noin kolmemillisen teräslangan. Kerran kokeilin myös lakaisen-lakaisukoneella vempeleestä pudonneita metallikieliä, mutta ne olivat tähän tarkoituksen ihan liian lepsuja. Puusaunaa lämmitellessäni olen samalla takonut kielet litteiksi. Kaasukeitin toimii tähän tarkoitukseen myös hyvin.

Rakenteellisesti sanza on siis laatikko, jonka päälle kielet on laitettu tallan ja kiinnikkeen avulla. Löysin kellarista mahonkiviillutettua venevaneria, joka on sekä kaunis, että hyvin soiva puuaineis laatikon tekoon. Laatikkoja on monen muotoisia ja sen lisäksi tietysti käytetään erilaisia kasvien valmiiksi tarjoamia kaikupohjia. Oma haaveeni on tehdä joskus koivunpahkasta soitin, kunhan vain löydän sopivan kokoisen.

Wahwah-soundin soittimeen saa poraamalla pohjaan reiän, jota suljetaan ja avataan soittimen alle jäävällä sormella. Kielten alle olen laittanut nykyisin pultin ja kielten yläpuolelle takomattomasta kieliraudasta pätkän.

Olen testaillut eri pituisia kieliä. Valmiita mittoja löytyy netistä pilvin pimein ja virityksiä samaten. Alapuolen wahwah-efektin ja peukaloitten yhteistoiminnan harjoittelu on hyvää sormiharjoitusta, varsinkin jos yrittää saada efektin ja peukkurytmin toimimaan toisiaan tukevasti. Jos kielten takominen ei kiinnosta tai siihen ei ole mahdollisuutta, niin Hannun postauksessa neuvotaan mistä saa valmiiksi taottua kielilankaa.

Materiaalihankintaa

Silloin, kun minä aloitin soittohommia, oli käytetylläkin kamalla markkinat: vanhatkin (ja huonot) soittimet ja vahvistimet löysivät ostajansa, ja välillä löysi käyttökelpoista tavaraa sopuhintaan. Nyt on toisin. Tilanne ei rajoitu pelkästään musiikkipuolelle, vaan ilmiö on paljon laajempi: kauppias ei halua vaihtotavaraa ja käytettyllä tavaralla ei ole jälleenmyyntiarvoa.

Tällaiselle ”hullulle tiedemiehelle” tilanne on aika haastava: mistä löytää sellaisen kitaran, jonka voi panna hyvällä omallatunnolla palasiksi ja mistä löytää vanhoja, rikkinäisiä ja riittävän halpoja vehkeitä kunnostettavaksi. Seurailen etenkin Saksan Ebayta (www.ebay.de) ”sillä silmällä", ja välillä nalli napsahtaa: onnistuin ostamaan kasan akustisia ja lievästi preparoituja kitaroita, jotka olivat olleet koriste-/mainoskäytössä kitaranrakentajalla. Kotiin tuli kerralla neljä rakenteeltaan ehjää ja ilmeisesti soittamatonta kitaraa ja yksi enemmän remppaa vaativa, yksi akustisen raakakaula, yksi LP-tyyppinen kaula ja LP:n otelauta: nyt on siis materiaaliongelma hetkellisesti ratkaistu. Jos jotakuta kiinnostaa koirankuppidobro tms, niin viestejä tänne päin!

Eikä siinä vielä kaikki! Yksi harvoista käytetyn musakaman välittäjistä on Helsingissä toimiva Audiodivari, joka on tauon jälkeen taas avannut ovensa. Menin divariin ihan muissa asioissa, kun divaria pyörittävä Leo Siekkeli innostui esittelemään minulle sisään tulleita bassonromuja. Sain hankittua pikkuvikaisen nauhattoman basson, Harley Benton –kitaranromun ja koko paketin helmen: oletettavasti 60-luvun alusta peräisin olevan hollantilaisen Egmond-basson raadon todella edullisesti! Leon periaatteena on pitää soitinkama kierrossa, ja siksi hinnat ovat kaikessa tavarassa sopivat. Lisämausteen kauppaan tuo hyvä palvelu ja hienot tarinat.

 

Nyt minulla on siis taas jutun juurta lähitulevaisuudeksi. Olkaa siis varoitettuja! Kun saan jatkorempattua tuon edellisessä jutussani mainitseman Lignatonen ja saan kokoon yhden styrkkarin, niin pistän höyhenet pölisemään.    

Taas kitarahommia

Ostin kirpparilta vanhan akustisen Lignatonen – Tsekkoslovakian ylpeyden. Olen joskus vuosia sitten omistanut Lignatonen orkesterikitaran, mutta tällaista Lignatonea en ollut nähnyt aiemmin: virityskoneistot kuin klassisessa kitarassa, mutta trapetsitalla ja teräskielet.

 

Kaulassa ei näytä olevan rautaa ollenkaan, ja sen takia paksut teräskielet ovat vetäneet kaulan mutkalle. Kielet olivat törkeän korkealla otelaudasta otelaudasta. No, haasteethan on tehty voitettaviksi...

Ensimmäiseksi purin koko vehkeen. Virityskoneistot olivat totaalisesti jumissa, mutta puhdistuksella ja aseöljyllä sain herätettyä ne henkiin. Soitin oli pahuksen likainen, mutta jälleen Korrekin Safe Cleaner teki ihmeitä: lakan lieviä vaurioita se ei korjannut, mutta soitin on nyt ainakin puhdas. Sen jälkeen alkoi jännin vaihe, eli kaulan oikaisu.

Olen joskus irrottanut kaulasta otelaudan, höylännyt kaulan suoraksi ja laittanut otelaudan takaisin, mutta nyt en halunnut ryhtyä moiseen operaatioon. Mietin myös sitä, että ottaisin nauhat irti ja hioisin otelaudan, mutta ensin päätin kokeilla helpompaa metodia: kitara vatsalleen suoralle pinnalle, tiukka puristus kaulalle keskikohdalta ja sitten kuumailmapuhaltimella kaulan lämmitystä. Ja se toimi! Annoin kaulan olla puristuksissa useamman päivän ja kun lopulta avasin puristimet, oli kaulassa tapahtunut merkittävää oikenemista. En tiedä, miten kaula kestää jatkossa vääntymättä esim. 008-kielten vedon, mutta sen näkee sitten. Nyt alkaa kokoaminen ja kokeilut...  Tekisi mieleni tehdä tästäkin sähköakustinen, mutta aihio on kyllä hyvä vaikka säilyttäisinkin vehkeen alkuperäisessä asussaan.

...”Jatkuu seuraavassa numerossa”...

Sikarilaatikko sanoo ”plink”

Olen joskus rakennellut sormipianoja eli kalimboja vaihtelevalla menestyksellä. Suurin tekemäni kalimba oli 20 x 30 x 10 cm, jossa puolentoista oktaavin keskimmäisiä kieliä ylettyi juuri ja juuri soittamaan, kun vehjettä piti käsissään. Kielinä olen kokeillut sateenvarjon metalliosista taottuja kieliä, polku- ja moottoripyörän pinnoista taottuja kieliä ja jopa puretusta joustinpatjasta otettua jousiterästä, mutta parhaina kielinä olen pitänyt niin kutsutusta kauppalangasta taottuja kieliä. Kauppalanka on rautakaupasta saatavaa pari kolme milliä läpimitaltaan olevaa seosmetallista tehtyä lankaa, joka on suhteellisen helposti taottavaa ja sitkeää. Kiinalainen alasimeni on tosin saanut muutamia aika pahoja osumia näissä hommissa. Ohuen langan kuumentaminen ja kuumana pitäminen on temppu sinänsä: ahjon virkaa on saanut toimittaa pihagrillikin.

Viime aikoina minulla on kalimba-rintamalla ollut hiljaista, mutta tammikuussa innostuin katselemaan youtubesta videoita siitä, mitä muut ovat tehneet. Jossain vaiheessa eksyin myös Kalimba Magicin sivuille (http://shop.kalimbamagic.com/product.sc?productId=114) ja sieltä löytyi täydellistä kielimateriaalia sormipianoihin. Jarmo innostui mukaan tilauskimppaan, ja niinpä tilasimme 6 metriä (!) pehmeämpää matalalta soiville kielille tarkoitettua jousuterästä ja toiset 6 metriä kovempaa korkealta soivien kielten materiaalia.  

Tässä ensimmäinen kokeiluni uudella kielimateriaalilla. Kotelona on pieni sikarilaatikko, ja talla ja kieltenpidin on tehty mahongista.

 

Kieltenpitimen pohja on muotoiltu pyöreäksi, jolloin kieliin tulee sopiva vääntö, koska ruuvien kiristäminen vääntää kieliä loivaan u-muotoon. Tämä estää räminää ja pitää kielet hyvin paikoillaan.

 

Virityksestä ei ollut tässä rakentamiskiihkossa niin väliä, eli tällä hetkellä laatikko soi eräänlaisessa pentatonisessa skaalassa, joskin miellyttävässä epävireessä. Vehje soi kuitenkin hienosti ja yllättävän kovaa. Uskon, että saatte nähdä näitä vehkeitä jatkossa lisää!

Hullu huilumies

Riffi-lehdessä nro 1/2012 oli mielenkiintoinen juttu huilun valmistuksesta. Ei minkä tahansa huilun, vaan PVC-putkesta tehdyn poikkihuilun, jossa ei kuitenkaan ollut läppiä. Kun kotona sattui olemaan sekä 20- että 25-millistä sähköputkea, niin varmaan arvaatte mitä tapahtui? Meikäpoika alkoi tehdä huiluja...

Netistä löytyi useampiakin sivustoja, joissa oli taulukoita putken ja reikien mitoittamiseksi 6- 7- ja 8-reikästä huilua varten. Kokeilin kaikkia malleja ja kokoja: 20-millinen tuntui  kokeilussa läpimitaltaan turhan pieneltä, joten keskityin 25-millisen putken sahailuun ja porailuun. Koska suurin osa reikien läpimitoista ja välimatkoista oli jopa millin kymmenysosia, useat taulukot oli ilmoitettu tuumakokoisina ja olin liikkeellä lähinnä kokeilumielessä, tuli kaikista vehkeistä enemmän ja vähemmän epävireisiä. Useimmiten korkeat äänet soivat kohtuullisen tarkasti, mutta mitä matalammalle mentiin, sen pahemmin skaala oli sivussa. Puhallusaukon teko näyttää myös olevan haastavaa puuhaa etenkin tällaiselle soittajalle, joka ei ole koskaan soittanut poikkihuilua. Kokeilin myös puhallusaukon muotoilussa kaikenlaisia irtoläpyköitä, mutta homma vaatii selvästi lehmän hermoja ja mikrokirurgin asennetta, jota minulla ei tunnetusti ole.

 

Joka tapauksessa: suosittelen kokeilemaan huiluntekoa. Ensimmäisen prototyypin saa aika nopeasti kasaan ja kokematonkin soittaja saa huilusta äänen. Lisäksi rakentamisessa on yksi lisäetu: soittimen puhallusaukon puoleinen pää täytyy tukkia ilmatiiviisti ja mikäs siihen olisi parempaa kuin viinipullon korkin pätkä: korkin takia saa ihan luvan perästä tyhjentää rakennusvaiheessa pullon ja toisenkin... Sitten epävirekään ei enää kuulosta niin pahalta.

Naukuhommia

Jarmo kävi kylässä, ja taashan sitä intouduttiin pluusia vääntämään. Tällä kertaa ahkerassa käytössä oli vastavalmistunut Framuksen akustinen (tosin vahvistimen kautta soitettuna)

Tässä näytteessä toisena soittimena on tekemäni kaksikielinen: kaikupohja vanhasta emalivadista, kansi messinkilautasesta ja  mikki on itse käämitty kaksinapainen (mikin resistanssi n. 1,5 K). Jarmo soitti slide-osaston kaksikielisellä, styrkkarina vanhasta radiosta rakennettu kitarakone. Minä rämpytin epävireistä Framusta ja lauloin. Tässä siis ”Downhill”. Naattikaa!

Kitara tarjottimella, osa 2

No tarjosihan tämäkin projekti haasteitakin, kuten hyvän projektin kuuluukin. Eilen vehje oli kuta kuinkin valmis: osat paikoillaan, talla oikeassa korkeudessa, kielet vireessä. Silloin huomasin, että kielten kulma tallaan nähden oli väärä, eli kielet koskettivat vain niukasti tallaa, koska trapetsi oli liian korkealla. Yllättävän herkkä piezomikki on, koska se nappasi kielten signaalin myös tässä tilanteessa. Korjasin kuitenkin ongelman tekemällä hienot silmukkaruuviviritykset, jolla sain kiinnitettyä trapetsin heti tallan taakse. Nyt kielet tulevat eri kulmassa tallan yli. Johan alkoi vehje soida. Kitarassa on erittäin kaunis ääni etenkin akustisesti, mutta ei tuo aktiivitallakaan ole huono.

 

 

Kitara oli siis mielestäni lohikäärmepellin kiinnitystä, kiillotusta ja loppuvalokuvia vaille valmis. Pidin taukoa ja istuin telkkarin ääressä kahvikuppi kädessäni, kun työhuoneesta kuului ”SPROING”. Kohta kissa tuli huoneesta "muina kissoina". Epäilykseni kissaa kohtaan heräsivät. Menin katsomaan mitä tapahtui, mutta en huomannut mitään poikkeuksellista. Menin sitten kahvin jälkeen jatkamaan hommiani ja kun otin kitaran käteen huomasin, että se oli täydellisessä epävireessä. Sitten syykin paljastui: Koska terästarjotin on suuri, jäi alkuperäisestä kannesta jäljelle lähinnä vain reunat. kansi ei ollut ristiinlaminoitua vaneria vaan puuta ja vielä kaiken lisäksi kunnolla halkeillutta. Näin ollen kitaran kansi ja sivut eivät olleet kestäneet trapetsin tuomaa kielten vetoa vaan kannen palat olivat irronneet liimauksistaan ja päästäneet trapetsin liikkumaan eteenpäin. Voi Vee. Ei auttanut muu kuin purkaa soitin, tukea kantta lisää, liimata ja koota kansiosasto uudestaan.  Samalla lukitsin trapetsin ruuvilla kiinni terästarjottimeen, joten nyt tukea on riittävästi.

 

Kitaran sointiin tuo katastrofi ei ainakaan merkittävästi vaikuttanut: nyt kitara on valmis (tosin vieläkin kiillottamatta). Olen todella tyytyväinen lopputulokseen!