Egmond etenee ja Yamaha saa uuden elämän

Kerroin aikaisemmin Egmond-basson tarinan ja lupasin pitää teidät ajan tasalla kunnostuksen etenemisestä. 

Nyt Egmondin kaula ja body on puhdistettu, ja olen tehnyt puuttuvien osien tilalle uutta. Koska halusin säilyttää alkuperäiset virityskoneistot, niin jouduin tekemään yhteen koneeseen uuden rattaan ja uuden akselin. Akseli syntyi työkaluteräksestä sorvaamalla ja rattaan tein pronssivaluna: käytin olemassa olevaa ratasta mallina tehdessäni kumimuotin, täytin muotin valuvahalla ja sillä tein kipsimuotin, johon sitten valoin pronssia. Ainoa ongelma oli se, että valuvaha kutistuu noin 5 prosenttia, eli 20-millisestä rattaasta tuli valussa 19-millinen. Tutkin kuitenkin virityskoneiston tilannetta ja huomasin, että 19-millisen rattaan käyttö ei ole ongelmallista, koska viritysnupin akselia voi siirtää sen verran, että ratas toimii. Vielä täytyisi kehitellä puuttuvan viritysnupin paikalle valkoinen muovinuppi…

Kaivelin netistä kuvia siitä, millainen oli Lucky 7 –kitaran irtomikrofoni ja pleksi, ja valmistelin vastaavanlaisen kelluvan pleksin, johon on kiinnitetty Hofner-tyylinen basson mikki. Volume-potikka vielä, ja mikki/pleksi on valmis asennettavaksi.

Sitten toiseen asiaan. Keijo soitti minulle syksyllä ja kysyi, saisinko herätettyä henkiin vanhan akustisen Yamahan. Kuulemma kitaran kaula ja talla ovat hyväkuntoiset. Tästä päätellen lupasin, että kyllä soittimen kuntoon saa. Keijo ajoikin samana päivän luokseni ja toi viallisen kitaran minulle ja tosiaan: kaula ja talla olivat hyväkuntoiset. Tosin muusta kitarasta ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa. 

 

No, otin homman haasteena. Minulla oli yksi akustinen koppa ilman kaulaa, joten yhdistin Keijon tuoman kaulan tuohon koppaan. Rakensin koirankuppiresonaattorin ja aion vielä tehdä soittimeen aktiivitallan: esivahvistimelle on jo aukko. Hyvä tästä vielä tulee… tai ainakin persoonallinen…

Tästä alkaa seikkailu

Kerroin jo aiemmin, että sain Siekkelin Leolta vanhan Egmond-basson. Tänään aloitin vehkeen kunnostuksen.

Moni (vanhempi) lukija muistaa varmaan viikkolehtien pikkuilmoitukset, joissa mainostettiin helppoa kitaransoiton opetusta: asiakas tilasi kirjekurssin ja osti samalla Lucky 7 –kitaran. Tuo Lucky 7 oli juuri Egmondin tuotantoa ja varmaan tunnetuin ja myydyin Egmondin vehkeistä. Lucky 7 oli akustinen sähkökitara, jossa mikki ja säätimet olivat kiiinni eräänlaisessa muovisessa, valkoisessa plektrasuojassa, joten kitaran kanteen ei ollut tehty reikiä elektroniikkaan varten. Egmond harrasti samaa tekniikkaa myös monien muiden soittimiensa kanssa, joista yksi on tämä basso. Tehdas seurasi aikaansa: kun rokkimiehet alkoivat harrastaa lankkukitaroita, alkoi Egmondkin valmistaa Solid 7 –mallia. Ihan lankku se ei ollut vaan pikemminkin koottu vanerista siten, että sisällä oli ontto tila. Kaikuaukkoja bodyssa ei kuitenkaan ollut, eli kyseessä on kuta kuinkin ”neljännesakustinen” body. 

Egmondin tuotanto näytti -60-luvulla olleen hurjaa, ja siksi varmaan myös soittimet oli suunniteltu sellaisiksi, että niiden valmistaminen oli nopeaa. Kaulaa ei upotettu bodyyn lainkaan, aukkoja ei tehty jne.  Halpojen Egmondien hinta olikin kymmenesosa Fendereiden hinnasta. Malliston yläpään tuotteet olivat kuitenkin laatuvehkeitä. Egmond-tehdas meni konkurssiin vuonna 1983. Ehkä kuuluisimmat Egmondin soittajat olivat George Harrison, joka soitti Egmondin akustisella kitaralla teini-iässä, ja Paul McCartney, joka pompotteli Egmondin bassolla ennen kuin eksyi Hampurissa Siwaan ja osti Hofnerin. Lisää tietoa tältä sivustolta: http://www.egmond.se/egmond_se_History.html

Minun bassostani löytyy hyvin vähän tietoa. Body on kyllä Solid 7, mutta useimmissa kuvissa bassoissa on 2L+2R –virityskoneisto. Onnistuin kuitenkin löytämään yhden kuvan, joka voisi kuvata bassoani. Kyseessä on myös Solid 7-tyyppinen body, mutta soitinta myytiin nimellä Flash. Tarkempi tyyppimerkintä on 2 EBS 1 noin vuodelta 1966. Pieni mustavalkoinen kuva löytyy täältä: http://www.egmond.se/egmond_se_Solid7.html . Bassoni on ollut kovassa käytössä, koska kaulasta on kulunut maalit osittain pois: näyttää siltä, että suurin osa biiseistä on mennyt A:sta, koska pahin kuluma on huuri vitosnauhan kohdalla. Saa nähdä, miten soitin pitää vireensä: kaulaa ei ole upotettu kanteen vaan se keikkuu kannen päällä ja on kiinni vain kahdella ruuvilla. Kolmas, pienempi ruuvi on kaulakulman säätöä varten.

 

Millaisia haasteita sitten tämä soitin tarjoaa? 1) Merkittävän määrän puhdistamista. Lakka on halkeillut, mutta niin se saa ollakin vanhassa vehkeessä, kunhan soitin on muutenkin siisti. 2) Nauhojen korjaus: pääasiassa nauhat ovat OK, mutta ainakin nollanauha täytyy vaihtaa.  3) Tallan teko: alkuperäinen talla on kadonnut taivaan tuuliin, eli täytyy improvisoida jotain…. 4) Mikki ja säätimet: jotain täytyy keksiä tältäkin osin, koska malleja ei ole. 5) Virityskoneisto: Haluan säilyttää hillittömät bakeliittinupit, joten pitää näköjään harrastaa hieman sorvaamista ja valamista. 

Siis: ei kun töihin. Kerron myöhemmin, miten homma etenee…

Materiaalihankintaa

Silloin, kun minä aloitin soittohommia, oli käytetylläkin kamalla markkinat: vanhatkin (ja huonot) soittimet ja vahvistimet löysivät ostajansa, ja välillä löysi käyttökelpoista tavaraa sopuhintaan. Nyt on toisin. Tilanne ei rajoitu pelkästään musiikkipuolelle, vaan ilmiö on paljon laajempi: kauppias ei halua vaihtotavaraa ja käytettyllä tavaralla ei ole jälleenmyyntiarvoa.

Tällaiselle ”hullulle tiedemiehelle” tilanne on aika haastava: mistä löytää sellaisen kitaran, jonka voi panna hyvällä omallatunnolla palasiksi ja mistä löytää vanhoja, rikkinäisiä ja riittävän halpoja vehkeitä kunnostettavaksi. Seurailen etenkin Saksan Ebayta (www.ebay.de) ”sillä silmällä", ja välillä nalli napsahtaa: onnistuin ostamaan kasan akustisia ja lievästi preparoituja kitaroita, jotka olivat olleet koriste-/mainoskäytössä kitaranrakentajalla. Kotiin tuli kerralla neljä rakenteeltaan ehjää ja ilmeisesti soittamatonta kitaraa ja yksi enemmän remppaa vaativa, yksi akustisen raakakaula, yksi LP-tyyppinen kaula ja LP:n otelauta: nyt on siis materiaaliongelma hetkellisesti ratkaistu. Jos jotakuta kiinnostaa koirankuppidobro tms, niin viestejä tänne päin!

Eikä siinä vielä kaikki! Yksi harvoista käytetyn musakaman välittäjistä on Helsingissä toimiva Audiodivari, joka on tauon jälkeen taas avannut ovensa. Menin divariin ihan muissa asioissa, kun divaria pyörittävä Leo Siekkeli innostui esittelemään minulle sisään tulleita bassonromuja. Sain hankittua pikkuvikaisen nauhattoman basson, Harley Benton –kitaranromun ja koko paketin helmen: oletettavasti 60-luvun alusta peräisin olevan hollantilaisen Egmond-basson raadon todella edullisesti! Leon periaatteena on pitää soitinkama kierrossa, ja siksi hinnat ovat kaikessa tavarassa sopivat. Lisämausteen kauppaan tuo hyvä palvelu ja hienot tarinat.

 

Nyt minulla on siis taas jutun juurta lähitulevaisuudeksi. Olkaa siis varoitettuja! Kun saan jatkorempattua tuon edellisessä jutussani mainitseman Lignatonen ja saan kokoon yhden styrkkarin, niin pistän höyhenet pölisemään.    

Taas kitarahommia

Ostin kirpparilta vanhan akustisen Lignatonen – Tsekkoslovakian ylpeyden. Olen joskus vuosia sitten omistanut Lignatonen orkesterikitaran, mutta tällaista Lignatonea en ollut nähnyt aiemmin: virityskoneistot kuin klassisessa kitarassa, mutta trapetsitalla ja teräskielet.

 

Kaulassa ei näytä olevan rautaa ollenkaan, ja sen takia paksut teräskielet ovat vetäneet kaulan mutkalle. Kielet olivat törkeän korkealla otelaudasta otelaudasta. No, haasteethan on tehty voitettaviksi...

Ensimmäiseksi purin koko vehkeen. Virityskoneistot olivat totaalisesti jumissa, mutta puhdistuksella ja aseöljyllä sain herätettyä ne henkiin. Soitin oli pahuksen likainen, mutta jälleen Korrekin Safe Cleaner teki ihmeitä: lakan lieviä vaurioita se ei korjannut, mutta soitin on nyt ainakin puhdas. Sen jälkeen alkoi jännin vaihe, eli kaulan oikaisu.

Olen joskus irrottanut kaulasta otelaudan, höylännyt kaulan suoraksi ja laittanut otelaudan takaisin, mutta nyt en halunnut ryhtyä moiseen operaatioon. Mietin myös sitä, että ottaisin nauhat irti ja hioisin otelaudan, mutta ensin päätin kokeilla helpompaa metodia: kitara vatsalleen suoralle pinnalle, tiukka puristus kaulalle keskikohdalta ja sitten kuumailmapuhaltimella kaulan lämmitystä. Ja se toimi! Annoin kaulan olla puristuksissa useamman päivän ja kun lopulta avasin puristimet, oli kaulassa tapahtunut merkittävää oikenemista. En tiedä, miten kaula kestää jatkossa vääntymättä esim. 008-kielten vedon, mutta sen näkee sitten. Nyt alkaa kokoaminen ja kokeilut...  Tekisi mieleni tehdä tästäkin sähköakustinen, mutta aihio on kyllä hyvä vaikka säilyttäisinkin vehkeen alkuperäisessä asussaan.

...”Jatkuu seuraavassa numerossa”...

Kitara tarjottimella, osa 2

No tarjosihan tämäkin projekti haasteitakin, kuten hyvän projektin kuuluukin. Eilen vehje oli kuta kuinkin valmis: osat paikoillaan, talla oikeassa korkeudessa, kielet vireessä. Silloin huomasin, että kielten kulma tallaan nähden oli väärä, eli kielet koskettivat vain niukasti tallaa, koska trapetsi oli liian korkealla. Yllättävän herkkä piezomikki on, koska se nappasi kielten signaalin myös tässä tilanteessa. Korjasin kuitenkin ongelman tekemällä hienot silmukkaruuviviritykset, jolla sain kiinnitettyä trapetsin heti tallan taakse. Nyt kielet tulevat eri kulmassa tallan yli. Johan alkoi vehje soida. Kitarassa on erittäin kaunis ääni etenkin akustisesti, mutta ei tuo aktiivitallakaan ole huono.

 

 

Kitara oli siis mielestäni lohikäärmepellin kiinnitystä, kiillotusta ja loppuvalokuvia vaille valmis. Pidin taukoa ja istuin telkkarin ääressä kahvikuppi kädessäni, kun työhuoneesta kuului ”SPROING”. Kohta kissa tuli huoneesta "muina kissoina". Epäilykseni kissaa kohtaan heräsivät. Menin katsomaan mitä tapahtui, mutta en huomannut mitään poikkeuksellista. Menin sitten kahvin jälkeen jatkamaan hommiani ja kun otin kitaran käteen huomasin, että se oli täydellisessä epävireessä. Sitten syykin paljastui: Koska terästarjotin on suuri, jäi alkuperäisestä kannesta jäljelle lähinnä vain reunat. kansi ei ollut ristiinlaminoitua vaneria vaan puuta ja vielä kaiken lisäksi kunnolla halkeillutta. Näin ollen kitaran kansi ja sivut eivät olleet kestäneet trapetsin tuomaa kielten vetoa vaan kannen palat olivat irronneet liimauksistaan ja päästäneet trapetsin liikkumaan eteenpäin. Voi Vee. Ei auttanut muu kuin purkaa soitin, tukea kantta lisää, liimata ja koota kansiosasto uudestaan.  Samalla lukitsin trapetsin ruuvilla kiinni terästarjottimeen, joten nyt tukea on riittävästi.

 

Kitaran sointiin tuo katastrofi ei ainakaan merkittävästi vaikuttanut: nyt kitara on valmis (tosin vieläkin kiillottamatta). Olen todella tyytyväinen lopputulokseen!

Kitara tarjottimella

Taas tällaista modaustarinaa. Ostin Saksan Ebaysta kerran kaksi Framusta. Niistä toisen tarinan kerroin täällä. Toinen on odotellut inspiraatiota, joka nyt sitten iski.

Kyseessä on Framuksen laatukitara: kansi ei ole vaneria vaan kunnon kuusta, mutta halkeillut niin pahasti vuosien saatossa, että hienoa soittolaitetta tästä ei kannattanut ryhtyä kunnostamaan. Pohja on kupera ja pohja ja sivut ovat ilmeisesti loimuvaahteraa. Kaulakin näyttää vaahteralta. Mielenkiintoiseksi kitaran tekee se, että – kuten mallimerkintäkin sanoo – vehkeessä on klassisen kitaran talla (tosin ruuvikiinnitteinen), mutta kaula on ruuvikiinnitteinen irtokaula ja virityskoneistot ovat tyypilliset teräskielisen koneistot.

 Ensimmäiseksi purin kitaran osiin ja ryhdyin puhdistamaan sitä. Metalliosiin krominkiillotusainetta ja likaiseen puupintaan auton himmentyneen maalipinnan puhdistukseen ja kiillotuksen tarkoitettua Korrekin Safe Cleaneria. Voin suositella ainetta: lakkapinnasta lähti uskomaton määrä moskaa. Kun olin käynyt läpi koko kaikukopan ja kaulan Safe Cleanerilla, vedin pintaan mehiläisvahan. Johan heräsi soitin uuteen kukoistukseen.

 

Ja sitten päästin luovuuden valloilleen. Olin joskus dyykannut kirppikseltä teräksisen tarjoilulautasen, joka sopi kokonsa puolesta täydellisesti kitaran kanteen. Lautanen on hyvää terästä ja soi kuin gongi. Irrottelin jo osittain irronneet kannen tukirimat, sahasin kanteen aukon tarjottimelle ja liimailin rimat muokattuina uusiin paikkoihin, että sain kanteen hyvän tuen. Keksin, että teen tästä vehkeestä ”elektroakustisen”, eli asennan tallan luun alle piezomikin ja asennan kitaraan etuvahvistimen. Etuvahvistinta varten tuli aukko kitaran kylkeen. Talla pitää tehdä kokonaan uusiksi, koska vanhassa tallassa ei ollut riittävästi paksuutta mikin asennusta varten.

Nyt olen siis kokoamisen alkuvaiheessa. Kaula on valmis kiinnitettäväksi samoin kuin trapetsi ja etuvahvistin. Sitten pitää sovitella tarjotinta ja kieliä paikoilleen, että pääsen mittamaan tallalle oikean korkeuden ja paikan, ja muokkaamaan tallan lopulliseen asuunsa. Mikin johto pitää viedä tarjottimen läpi ja taidanpa tähänkin soittimeen tehdä lohikäärmepellityksen koristeeksi. Saas nähdä, millainen lopputulos on. Jatkoa siis seuraa...

Ekon kaulan seikkailut

Jarmo vaipui nostalgiaan, joten täytyy kai minunkin esitellä soittimentekijän urani alkuaikoja. Ensimmäinen sähkökitarani oli siis -70-luvun puolivälissä ostettu Eko. Soitin oli jonkinlaisesta lastulevystä tehty Strato-kopio, jossa oli useita millejä paksu sunburst-lakkaus päällä. Vibrakampi oli Bigsby-tyylinen ja sellainen, että kitara meni kerralla epävireeseen kun sitä väänsi. Mikit olivat huonot. Ensimmäinen modausurakkani oli kovertaa takamikin paikkaa isommaksi siten, että sain taka- ja keskimikin vierekkäin ja kytkettyä ne sarjaan, jolloin sain lisää tehoa takamikkiin. Värjäsin mikit tussilla mustiksi ja tein kitaraan uuden pleksin. Sitten innostuin kitaranrakennuksesta.

Ensimmäinen itse tehty kitarani oli yhdistelmä Ekon osia ja uusia osia. Soitin syntyi -70-luvun loppupuolella. Tein lankun koivusta, kaulaksi tuli Ekon kaula, tallaksi Ekon talla, mutta vibraosaston korvasin LP-tyylisellä stop-barilla. Takamikki oli DiMarzio ja etumikkinä joku halpa japsi. -70-luvulla sai ostaa boostereita, jotka oli rakennettu sellaisiksi, että ne tyrkättiin suoraan kiinni kitaran jakkiin. Purin tällaisen boosterin, ja asensin elektroniikan kitaraan sisälle. Oli upeaa saada särösuondeja suoraan kitarasta katkaisinta kääntämällä. Totta kai DiMarzioon piti rakentaa kaikenlaiset vaiheenkäännöt ja muut turhuudet sen aikaisen tyylin mukaan. Tietenkään mitään tuumakokoisia poria tai jyrsimiä ei siihen aikaan ollut, joten taltat olivat ahkerassa käytössä ja liian isot reiät tukin Plastic Paddingilla.

 

  

Koivu ei vain ole kitarapuuna kovin hyvä: bassossa koivu mielestäni toimii, mutta kitarassa sen soundi on vähän yksitotinen. Kiusasin siis kitarapajan Juha Nuutista puhelimitse ja kuulin, että hän oli kokeillut myös apassia – siis laudelautapuuta – kitaran bodyssa. Siispä tilasin apassilankkua ja rupesin hommiin. Vuosi oli jotain 1983-85. Höyläsin 45 senttiä leveän, 2 metriä pitkän ja 70 milliä paksun lankun opiskelijakämpän eteisessä konevuoraamosta vuokraamallani sähköhöylällä. Purua tuli kamalasti ja kämppäkavereiden ulkovaatteet ja kengätkin olivat apassipölyn peitossa. Apassista syntyi uusi lankku. Vanha Ekon kaula jatkoi elämäänsä tässä kitarassa samoin kuin DiMarzion mikkikin. Ekon kaula sai tosin uudet virityskoneet: ostin tietämättömyyttäni RH-koneistot, joten niiden asennuksessa tuli hienoinen ongelma. Virityskoneistot näyttävät edelleenkin aika vitsikkäästi asennetuilta. Tallaksi tuli Gotohin strato-talla ja kaulan lapaan tuli kielilukot ajan tyylin mukaisesti.  Vanhaan koivubodyyn asensin myöhemmin 8-kielisen kaulan: kaksi yläkieltä oli tuplattu niinkuin 12-kielisessä kitarassa. Kokeilu jäi tosin lyhyeksi.

 

-90-luvulla ostin jo jyrsimen ja hankin mahonkia. Rakensin vähän Les Paulia muistuttavan mahonkibodyn. Mikeiksi löytyi Hesingin Pro Centeristä käytetty Gibsonin humbucker-pari, jossa on ihan tolkuttomasti tehoa. Ekon kaula tuli kiinni tähänkin kitaraan. Vanhaan apassibodyiseen harjoittelin maalausta Wagnerin ruiskulla ja opin, että maalia kannattaa ohentaa. Myöhemmin, kun tarvitsin kitaraa kitarasyntikkaa varten, herätin apassibodyisen vehkeen uudelleen henkiin sellaisena ”puolikuntoisena”.

 

 

Ensimmäisen sähkikseni kaula on siis elänyt projekteissani kohta 40 vuotta. Luulen, että tuo mahonkiversio on sellainen, joka jää elämään. Nyt mahonkikitara on jo vähän eläkkeellä, mutta täysi peli se on vieläkin soitettavaksi. Puhdasta ja heleää soundia tuosta kitarasta on turha hakea: säröistä murinaa sitäkin enemmän.  

Framuksen uusi elämä

Ostin kerran huutokaupasta kaksi saksalaista Framus-kitaran raatoa sillä ajatuksella, että rakentelen niistä jotain omituista. Kun tutkin tarkemmin ostoksiani huomasin toisen kitaroista olevan siinä kunnossa, että sitä ei välttämättä kannata tuhota vaan kunnostaa. Vaikka kitara oli joskus saanut osuman, niin sen kylkikaari oli korjattu hyvin ja muutenkin soitin näytti hyvältä ja kaunnisti patinoituneelta. Talla ja trapetsi tosin puuttuivat ja yksi virityskoneiston nuppi oli korvattu toisen mallisella. Pahin ongelma soittimessa oli helvetillinen tupakanlöyhkä, joka oikein huokui siitä. Ilmeisesti tupankansavu oli kyllästänyt koko soittimen, koska se tuntui olevan ohuen tervakerroksen peitossa: jopa valkoiset virtyskoneiston nupit näyttivät Terva-Leijona –pastilleilta.

 

 

Mutta rohkea rokan syö: Purin kitaran osiin ja kaivelin – tällä kertaa vaimon varastoista – puun puhdistus- ja kiillotusöljyä ja aloin käydä kitaraa läpi sentti sentiltä. Moskaa irtosi lakkapinnasta rajusti. En edes halunnut poistaa kaikkea ajan patinaa enkä varmaan olisi siinä onnistunutkaan, joten yritin edetä aika hellävaraisesti. Virityskoneiston nuppeja jouduin tosin hinkkaamaan kasisatasella vesihiomapaperilla ja karhunkielellä, ennen kuin mustanruskea moska irroitti kyntensä. Kaivelin kostealla rätillä myös kitaran sisustaa sen minkä yletin ja tavaraa tuli: soitin oli varmaan viettänyt ikänsä savuisessa jazz-kapakassa ja siinä vaiheessa kun se ei ollut enää kelvannut soittoon, se oli nostettu seinälle koristeeksi ja keräämään ilmassa leijuvia myrkyllisiä kaasuja.
 
Kun päivän mittainen puhdistusoperaatio oli päätöksessä, kiinnitin trapetsin paikalleen, asentelin kielet asemiinsa ja aloin mittailla minkälaisen tallan tarvitsisin. Katselin myös vanhojen Framusten kuvia ja suunnittelin niiden perusteella tallan. Sitten saha laulamaan, liimausta, sovittelua, hiontaa ja valmista tuli!

 

 

Samalla kun sovittelin tallaa paikalleen huomasin, että kitaran nollanauha oli aivan liian korkea:  kitarassa oli siis puinen satula joka toimi vain kieltenohjaimena ja varsinaista satulan tehtävää hoiti normaalin otelautanauhan näköinen mutta korkeampi teräsnauha. Samalla kun trimmasin tallaa sopivaan korkeuteen viilasin myös tuota nollanauhaa. Olivatpa saksan insinöörit laittaneet kaiken osaamisensa peliin terästä valaessaan: nauha oli kuin timanttia! Kaivelin kaapista parhaimmat viilani ja nauha jätkötti naarmuttomana paikallaan. Mietin jo, että pitääkö minun ottaa rälläkkä esiin ja madaltaa nauhaa sillä, mutta kyllä lannistumaton hinkutus sai aikaan lopulta sen, että nauha madaltui millin verran ja kielten korkeus suhteessa ykkösnauhaan oli siedettävä. Järkyttävä urakka!
 
Sitten talla asemaansa, kielet vireeseen ja sehän soi! Soittimessa on hieman vanerin soundi, mutta se minkä soundissa menettää tulee takaisin moninkertaisesti tyylissä. Tähän olen tyytyväinen! Joskus vielä korvaan ehkä sen viallisen virityskoneiston nupin kuta kuinkin oikeaa muistuttavalla, mutta nyt soitin saa jäädä tällaiseksi. Sinisissä sävelissä on nyt juuri se oikea fiilis.

Uusi värkki, vanhat kujeet

...eli vanhasta ideasta uusi variaatio. Löysin kirpputorilta laatikon, joka oli tarkoitettu ruokailuvälineiden säilyttämistä varten. Laatikossa oli ”viilupinta” (muovia) ja itse laatikko oli tehty MDF-levystä. Sisusta oli päällystetty sinisellä sametilla ja siinä oli loveukset ja kuminauhat lusikoille, haarukoille, veitsille ja pikkulusikoille. Päätin tehdä laatikosta kunnianosoituksen Danelectro-kitaroille, joita on tehty kovalevystä, ja jotka silti nauttivat vähintäänkin kulttimainetta. Ei siis muuta kuin maksu kassalle ja laatikko kotiin.

 

Revin sisustan tyhjäksi. Onneksi kuumaliima ei ollut tarttunut kovin hyvin muovipintaan, eli sisustan irroitus oli pääosin aika helppoa. Mittailin paikat kaulalle, kissankupille, kaikuaukoille ja mikille. Sahasin, liimasin ja väkersin. Kaulan kiinnitystä varten tein samanlaisen klossiin kuin aiemmassa kissankuppikitarassani. Kansi ei tarvinut rakenteen jäykistämistä. Mikiksi valitsin lämpimästi soivan ja humbuckerin kokoisen P90-kopion. Lisäksi sisälle tuli piezo-mikki, jota en tällä kertaa kiinnittänyt kissankuppiin (kokemus on osoittanut, että se soundi riipii), vaan suoraan kanteen. Kaikuaukot mitoitin siten, että sain niihin tyylikkäät teräsverkot. Puolipallon muotoiset verkot ovat peräisin teesiivilästä!

 

Tallaksi valitsin archtop-kitaraa verten tehdyn puisen tallan. Korkeus ei sallinut alaosan laittoa, vaan talla seisoo kahden mutterin päällä. Trapetsia piti jälleen kerran lyhentää, että sain sen sopimaan paikalleen. Kaula on Telecaster-tyyppinen valmiskaula.

 

Entä sitten soundi? Tein elektroniikasta sellaisen, että varsinainen mikki on aina täysillä ja volume-potikalla säädetään piezon volumea. Ilman piezoa soundi on hämmästyttävän lämmin ja pehmeä. Kun piezon ottaa mukaan, tulee soundiin metallisia sävyjä, ja yläkielet soivat jopa banjomaisesti. Siihen vaikuttanee myös se, että mistään huikeasta sustainista ei soittimen kohdalla voi puhua: yllätys kyllä on se, että sustainia sentään on jonkin verran - etenkin alakielillä. Muistelisin, että ensimmäisen sähkökitarani (Ekon strato-kopio, jossa oli Bigsby-tyylinen vibra) oli sustainiltaan samanlainen.  Siinäkin body oli jotain lastulevytyyppistä kamaa...

Puolalaisen uusi elämä

No niin: vuorossa on jännittävä seurantajakso.

Puolalainen Defil siis osoittautui soittokelvottomaksi: raudaton pyökkikaula oli enemmän ja vähemmän mahdoton soitettava. Ostin siksi LP-tyylisen mahonkikaulan, ja sovittelin sen paikalleen soittimeen. Kaulan alle piti tehdä vaahterasta korotuslätkä, jolla sain kaulan oikeaan kulmaan ja korkeuteen. Sellainen kakka juttu pääsi tapahtumaan, että uuden kaulan mensuuri oli pari senttiä lyhyempi kuin vanhan, joten tallaa piti siirtää rajusti eteenpäin. Niin rajusti, että tallan kulmaa piti viistota ja pleksistäkin täytyi napata pala pois. Anyway: nyt on vire ja soittotatsi kohdillaan.

 

Lisäksi tinailin elektroniikan uuteen kuosiin: poistin alkuperäisen on-off-kytkimen käytöstä, ja laitoin kahdesta muusta painonapista on-offit kummallekin mikille. Mikeillä on omat sävynsäätönsä ja yhteinen volume. Mikeissä on vahva ja kirkas soundi (etumikki n. 10 K ja takamikki 14 K!), ja koko kitara on oivallinen soolosoitin: ääni tulee läpi vaikka minkälaisen komppiryhmän alta. Nyt kelpaa vetää burraa ja väyvää: Defil tuntuu taipuvan niin jazziin kuin rokkiinkin.