Egmond etenee ja Yamaha saa uuden elämän

Kerroin aikaisemmin Egmond-basson tarinan ja lupasin pitää teidät ajan tasalla kunnostuksen etenemisestä. 

Nyt Egmondin kaula ja body on puhdistettu, ja olen tehnyt puuttuvien osien tilalle uutta. Koska halusin säilyttää alkuperäiset virityskoneistot, niin jouduin tekemään yhteen koneeseen uuden rattaan ja uuden akselin. Akseli syntyi työkaluteräksestä sorvaamalla ja rattaan tein pronssivaluna: käytin olemassa olevaa ratasta mallina tehdessäni kumimuotin, täytin muotin valuvahalla ja sillä tein kipsimuotin, johon sitten valoin pronssia. Ainoa ongelma oli se, että valuvaha kutistuu noin 5 prosenttia, eli 20-millisestä rattaasta tuli valussa 19-millinen. Tutkin kuitenkin virityskoneiston tilannetta ja huomasin, että 19-millisen rattaan käyttö ei ole ongelmallista, koska viritysnupin akselia voi siirtää sen verran, että ratas toimii. Vielä täytyisi kehitellä puuttuvan viritysnupin paikalle valkoinen muovinuppi…

Kaivelin netistä kuvia siitä, millainen oli Lucky 7 –kitaran irtomikrofoni ja pleksi, ja valmistelin vastaavanlaisen kelluvan pleksin, johon on kiinnitetty Hofner-tyylinen basson mikki. Volume-potikka vielä, ja mikki/pleksi on valmis asennettavaksi.

Sitten toiseen asiaan. Keijo soitti minulle syksyllä ja kysyi, saisinko herätettyä henkiin vanhan akustisen Yamahan. Kuulemma kitaran kaula ja talla ovat hyväkuntoiset. Tästä päätellen lupasin, että kyllä soittimen kuntoon saa. Keijo ajoikin samana päivän luokseni ja toi viallisen kitaran minulle ja tosiaan: kaula ja talla olivat hyväkuntoiset. Tosin muusta kitarasta ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa. 

 

No, otin homman haasteena. Minulla oli yksi akustinen koppa ilman kaulaa, joten yhdistin Keijon tuoman kaulan tuohon koppaan. Rakensin koirankuppiresonaattorin ja aion vielä tehdä soittimeen aktiivitallan: esivahvistimelle on jo aukko. Hyvä tästä vielä tulee… tai ainakin persoonallinen…

Puerton kissa

Pari viikkoa loman alusta meni nukkuessa. Ja väsyneenähän ei puuntyöstölaitteisiin kannata koskea, siitä todistavat lukuisat arvet käsissä... Mutta sitten tartuin jo pitkään haaveena olleeseen projektiin: kaksikieliseen sikarilaatikkokitaraan.

Olin muutama vuosi sitten kantanut Puerto Ricosta komean sikarilaatikon, jota olin säästellyt kellarissa. Onneksi säästelin, sillä löysin mietintäaikoina netistä vinkin kissankupin käytöstä resonaattorina (ks. myös Hannun teksti samasta aiheesta). Ostin eläinliikkeestä juuri laatikkoon sopivan kissankupin ja sahasin sille reiän.

Seuraavaksi juottelin pietsomikit Hannun vinkin mukaan rinnan - toisen laitoin kuppiin ja toisen laatikkoon kiinni. Saundiin saa siis molemmat elementit mukaan.

Sitten kävin kaulan kimppuun. Sahasin sen Hannulta saamastani levystä ja liimailin siihen kiinni akustisen otelaudan, jotka Hannu oli dyykannut jostakin varastosta. Sen vuoksi nauhoitin otelaudan uudelleen.

Sitten pääsin viimeistelyvaiheeseen. Jokaisen soitinrakentajan lempikaupasta - Glitteristä - olin löytänyt sopivat pääkallokorvakorut. Niistä toisen laitoin roikkumaan hirrestä ääniaukkoon kiinnittämääni komeaan tähtikuvioiseen rikkasiivilään.

Kielten kiinnitykseen käytin myös paria pääkalloa, jotta soittimeen saisi tarpeeksi rämetunnelmaa.

Lopuksi sahailin hirvenluista tallan ja satulan. Ja melko rumahan tästä tuli, soikin niin hiton huonosti...; )

Kitara tarjottimella, osa 2

No tarjosihan tämäkin projekti haasteitakin, kuten hyvän projektin kuuluukin. Eilen vehje oli kuta kuinkin valmis: osat paikoillaan, talla oikeassa korkeudessa, kielet vireessä. Silloin huomasin, että kielten kulma tallaan nähden oli väärä, eli kielet koskettivat vain niukasti tallaa, koska trapetsi oli liian korkealla. Yllättävän herkkä piezomikki on, koska se nappasi kielten signaalin myös tässä tilanteessa. Korjasin kuitenkin ongelman tekemällä hienot silmukkaruuviviritykset, jolla sain kiinnitettyä trapetsin heti tallan taakse. Nyt kielet tulevat eri kulmassa tallan yli. Johan alkoi vehje soida. Kitarassa on erittäin kaunis ääni etenkin akustisesti, mutta ei tuo aktiivitallakaan ole huono.

 

 

Kitara oli siis mielestäni lohikäärmepellin kiinnitystä, kiillotusta ja loppuvalokuvia vaille valmis. Pidin taukoa ja istuin telkkarin ääressä kahvikuppi kädessäni, kun työhuoneesta kuului ”SPROING”. Kohta kissa tuli huoneesta "muina kissoina". Epäilykseni kissaa kohtaan heräsivät. Menin katsomaan mitä tapahtui, mutta en huomannut mitään poikkeuksellista. Menin sitten kahvin jälkeen jatkamaan hommiani ja kun otin kitaran käteen huomasin, että se oli täydellisessä epävireessä. Sitten syykin paljastui: Koska terästarjotin on suuri, jäi alkuperäisestä kannesta jäljelle lähinnä vain reunat. kansi ei ollut ristiinlaminoitua vaneria vaan puuta ja vielä kaiken lisäksi kunnolla halkeillutta. Näin ollen kitaran kansi ja sivut eivät olleet kestäneet trapetsin tuomaa kielten vetoa vaan kannen palat olivat irronneet liimauksistaan ja päästäneet trapetsin liikkumaan eteenpäin. Voi Vee. Ei auttanut muu kuin purkaa soitin, tukea kantta lisää, liimata ja koota kansiosasto uudestaan.  Samalla lukitsin trapetsin ruuvilla kiinni terästarjottimeen, joten nyt tukea on riittävästi.

 

Kitaran sointiin tuo katastrofi ei ainakaan merkittävästi vaikuttanut: nyt kitara on valmis (tosin vieläkin kiillottamatta). Olen todella tyytyväinen lopputulokseen!

Kitara tarjottimella

Taas tällaista modaustarinaa. Ostin Saksan Ebaysta kerran kaksi Framusta. Niistä toisen tarinan kerroin täällä. Toinen on odotellut inspiraatiota, joka nyt sitten iski.

Kyseessä on Framuksen laatukitara: kansi ei ole vaneria vaan kunnon kuusta, mutta halkeillut niin pahasti vuosien saatossa, että hienoa soittolaitetta tästä ei kannattanut ryhtyä kunnostamaan. Pohja on kupera ja pohja ja sivut ovat ilmeisesti loimuvaahteraa. Kaulakin näyttää vaahteralta. Mielenkiintoiseksi kitaran tekee se, että – kuten mallimerkintäkin sanoo – vehkeessä on klassisen kitaran talla (tosin ruuvikiinnitteinen), mutta kaula on ruuvikiinnitteinen irtokaula ja virityskoneistot ovat tyypilliset teräskielisen koneistot.

 Ensimmäiseksi purin kitaran osiin ja ryhdyin puhdistamaan sitä. Metalliosiin krominkiillotusainetta ja likaiseen puupintaan auton himmentyneen maalipinnan puhdistukseen ja kiillotuksen tarkoitettua Korrekin Safe Cleaneria. Voin suositella ainetta: lakkapinnasta lähti uskomaton määrä moskaa. Kun olin käynyt läpi koko kaikukopan ja kaulan Safe Cleanerilla, vedin pintaan mehiläisvahan. Johan heräsi soitin uuteen kukoistukseen.

 

Ja sitten päästin luovuuden valloilleen. Olin joskus dyykannut kirppikseltä teräksisen tarjoilulautasen, joka sopi kokonsa puolesta täydellisesti kitaran kanteen. Lautanen on hyvää terästä ja soi kuin gongi. Irrottelin jo osittain irronneet kannen tukirimat, sahasin kanteen aukon tarjottimelle ja liimailin rimat muokattuina uusiin paikkoihin, että sain kanteen hyvän tuen. Keksin, että teen tästä vehkeestä ”elektroakustisen”, eli asennan tallan luun alle piezomikin ja asennan kitaraan etuvahvistimen. Etuvahvistinta varten tuli aukko kitaran kylkeen. Talla pitää tehdä kokonaan uusiksi, koska vanhassa tallassa ei ollut riittävästi paksuutta mikin asennusta varten.

Nyt olen siis kokoamisen alkuvaiheessa. Kaula on valmis kiinnitettäväksi samoin kuin trapetsi ja etuvahvistin. Sitten pitää sovitella tarjotinta ja kieliä paikoilleen, että pääsen mittamaan tallalle oikean korkeuden ja paikan, ja muokkaamaan tallan lopulliseen asuunsa. Mikin johto pitää viedä tarjottimen läpi ja taidanpa tähänkin soittimeen tehdä lohikäärmepellityksen koristeeksi. Saas nähdä, millainen lopputulos on. Jatkoa siis seuraa...

Uusi värkki, vanhat kujeet

...eli vanhasta ideasta uusi variaatio. Löysin kirpputorilta laatikon, joka oli tarkoitettu ruokailuvälineiden säilyttämistä varten. Laatikossa oli ”viilupinta” (muovia) ja itse laatikko oli tehty MDF-levystä. Sisusta oli päällystetty sinisellä sametilla ja siinä oli loveukset ja kuminauhat lusikoille, haarukoille, veitsille ja pikkulusikoille. Päätin tehdä laatikosta kunnianosoituksen Danelectro-kitaroille, joita on tehty kovalevystä, ja jotka silti nauttivat vähintäänkin kulttimainetta. Ei siis muuta kuin maksu kassalle ja laatikko kotiin.

 

Revin sisustan tyhjäksi. Onneksi kuumaliima ei ollut tarttunut kovin hyvin muovipintaan, eli sisustan irroitus oli pääosin aika helppoa. Mittailin paikat kaulalle, kissankupille, kaikuaukoille ja mikille. Sahasin, liimasin ja väkersin. Kaulan kiinnitystä varten tein samanlaisen klossiin kuin aiemmassa kissankuppikitarassani. Kansi ei tarvinut rakenteen jäykistämistä. Mikiksi valitsin lämpimästi soivan ja humbuckerin kokoisen P90-kopion. Lisäksi sisälle tuli piezo-mikki, jota en tällä kertaa kiinnittänyt kissankuppiin (kokemus on osoittanut, että se soundi riipii), vaan suoraan kanteen. Kaikuaukot mitoitin siten, että sain niihin tyylikkäät teräsverkot. Puolipallon muotoiset verkot ovat peräisin teesiivilästä!

 

Tallaksi valitsin archtop-kitaraa verten tehdyn puisen tallan. Korkeus ei sallinut alaosan laittoa, vaan talla seisoo kahden mutterin päällä. Trapetsia piti jälleen kerran lyhentää, että sain sen sopimaan paikalleen. Kaula on Telecaster-tyyppinen valmiskaula.

 

Entä sitten soundi? Tein elektroniikasta sellaisen, että varsinainen mikki on aina täysillä ja volume-potikalla säädetään piezon volumea. Ilman piezoa soundi on hämmästyttävän lämmin ja pehmeä. Kun piezon ottaa mukaan, tulee soundiin metallisia sävyjä, ja yläkielet soivat jopa banjomaisesti. Siihen vaikuttanee myös se, että mistään huikeasta sustainista ei soittimen kohdalla voi puhua: yllätys kyllä on se, että sustainia sentään on jonkin verran - etenkin alakielillä. Muistelisin, että ensimmäisen sähkökitarani (Ekon strato-kopio, jossa oli Bigsby-tyylinen vibra) oli sustainiltaan samanlainen.  Siinäkin body oli jotain lastulevytyyppistä kamaa...

Naukuva kissankuppi

No niin, Hanu-setä täällä taas piirtää ja kertoo...

 

Päätin sitten lopulta tehdä kissankuppisoittimen. Olin joskus ostanut kirpputorilta mystisen vanerilaatikon kahdella eurolla. Se tosin irvisteli joka suuntaan, nurkat oli vahvistettu pellillä ja kokoa oli soitinrakennukseen vähän liikaa. Purin siis laatikon, sahasin vanerit haluamaani kokoon ja kasasin laatikon uudestaan: rimoitin reunat, jolloin sain palaset tukevasti paikoilleen. Sivut ovat kuusimillistä tavaraa, kansi ja pohja nelimillistä. Alla olevassa kuvassa näkyvät kolme laudankappaletta laatikon pohjalla liimasin klossiksi kaulan alle: siihen reiät, ja kaula ruuveilla kiinni. Päättelin, että rakenne on niin tukevaa tekoa, että mitään koko kaikukopan läpi kulkevaa vahvistusta ei tarvita.

 

Kissankuppia varten tein reiän kanteen ja – hitto vieköön – liian suuren. Ainoa tapa korjata oli tehdä alle vahvistusrengas ja upottaa kuppi kokonaan kanteen. Tällaista saattaa joskus tapahtua näissä kotiprojekteissa. Kun soitin oli lopulta koossa huomasin, että ratkaisu olikin aika hyvä: kuppi ei pääse vötkyilemään reiässään ja liitos on tukeva.

 

 

Kaikukopan maalasin ensin mustaksi ja sitten sävytin sen vetämällä päälle ohuen, ei-peittävän kerroksen sinistä metallihohtomaalia. Itse tykkään lopputuloksesta. Olin tosin vähän liian innokas jatkamaan projektia, joten en malttanut odottaa maalin täydellistä kuivumista, joten pinta ei ole ihan täydellinen... enää...

 

Kielenpitimeksi vääntelin taas yhden trapetsin: pituudesta täytyi ottaa pois melkein 10 senttiä. Liimasin piezomikin kissankuppiin ja asensin varsinaiseksi mikiksi double rail –humbuckerin (resistanssi reilut 9 K). Sellaisen siksi, että tilaa oli kuitenkin rajallisesti ja toisaalta halusin täyteläistä ja tukevaa sekä suht häiriötöntä soundia. Kummallekin mikille oma volyyminsäätö jolloin soundia pystyy miksaamaan laidasta laitaan.
 
Virittelin prutkun avoimeen E:hen ja sitten testaamaan: humppari toimii kuten pitääkin, eli soundi on muheva ja lämmin. Kun siihen soundiin alkaa sekoittaa kissankupista tulevaa piezosignaalia, tulee mukaan terävää metallista klangia, ihan kuin olin ajatellutkin. Pelkällä piezolla soundi on sietämättömän terävä ainakin omaan korvaani. Esteettisesti silmään minulla sattuu se, että vehkeessä on kullanvärisiä osia, hopeanvärisiä osia ja mustia osia, koska rakentelin soittimen kokoon palasista mitä sattui kotoa löytymään. No, ehkä tuo kuuluukin vähän tällaiseen ”ghettosoittimen” tyyliin.

 

 

Onko kenelläkään tarvetta tälle tai tällaiselle tai aiemmin esitellyille yksi-, kaksi- tai kolmikielisille vehkeille, jos innostun tekemään näitä lisää? Ottakeepa yhteyttä jos kiinnostaa... Tsekatkaa myös http://pelkonensaartitori.blogspot.fi

Doin' it Doggy Style

Tämä projekti syntyi satunnaisen innostuksen vallassa. Jarmo vinkkasi, että joku oli rakentanut resonaattorikitaran, jossa resonaattorin virkaa hoiti kissan ruokakuppi. Netistä löytyy aiheeseen liittyen paljon materiaalia hakusanalla ”Cat bowl guitar”. Silloin minulla välähti.

Olin saanut alkuvuonna klassisen Epi-kitaran raadon Hyvinkään Musiikki-S:n omistajalta Salosen Eetulta. Kitaran kaula oli pettänyt, virityskoneistot oli käytetty varaosiksi muihin vehkeisiin jne, eli laite oli myyntikelvoton. Purin kitaran, kiinnitin kaulan uudelleen ruuvilla ja liimalla (suosittelen Titebondia, koska se kovettuu: esim. Eri-Keeper ei kovetu koskaan), tulppasin vanhat virityskoneiston paikat ja tein uudet reiät teräksisille virittimille, asensin uuden satulan ja sitten pääsin siihen hauskaan vaiheeseen...

Ostin koiran ruokakupin,  sahasin kitaran kanteen sopivan kokoisen reiän siten, että keskipiste oli keskellä tallaa ja asensin ruokakupin ylösalaisin reikään. Ruokakuppiin kiinnitin piezo-mikrofonin.

 

 

Kun soitin näytti vielä vaativan jotakin, rakensin kaikukopan päälle koristeeksi peltisuojan, joka on itse asiassa tehty autojen tuunauksessa käytetystä alumiinisesta maskipellistä. Motonet poisti valikoimista tuollaista lohikäärmekuvioista peltiä, joka sai siis paikkansa kitaran koristeena.

 

 

 

 

Kaivelin vanhoista varastoistani trapetsin, josta sain muokattua sopivan kielenpitimen. Sen jälkeen kielet paikalleen, hienosäätöä ja viritystä ja jes: se soi! Puinen koppa antaa lämpöä ääneen etenkin bassopuolella, ja teräksinen ”resonaattori” antaa soundiin metallisen klangin. Halpa piezo ei ole mikään laatumikki, mutta tarvittaessa soitin sopii vaikka bändikäyttöön eikä ole edes kiertoherkkä. Olen tyytyväinen lopputulokseen.

 

 

Ja tässä tarinan opetus: ”support your local dealer”. Kun paikalliset soitinkaupat pitää elossa, voi niistä löytää kalkenlaista, mitä netistä tilaamalla ei saa. Sitä paitsi innostuksen iskiessä on helpompi hakea puuttuvat osat kulman takaa kuin odottaa pakettia viikon verran.