Sanzaa, sanzaa - täytyy saada sanzaa

Oltiin Hannun kanssa Ruotsissa kesätöissä joskus 1980-luvun alkupuolella. Aina kun saatiin palkka käteen rynnättiin Tukholmaan levy-, kirja- ja soitinostoksille. Matkakassi täyttyikin Ruotsissa mukavasti, koska siellä oli jo tuolloin ymmärretty monikulttuurisuus.
Eräällä retkellä osuttiin Tukholmassa etnokauppaan, joka oli suomalaispojalle ihme: etnosoitinta ja opasta löytyi jos jostakin kulttuurista. No, rumpali innostui tietysti afrikkalaisista lyömäsoittimista ja osteli niitä mukaansa. Lisäksi löysin pari aiheeseen liittyvää teosta.

Niissä molemmissa esiteltiin Afrikan ihme: sormipiano. Afrikassa eri heimoilla on tietysti soittimelle omat nimensä, mutta ruotsalaisen läpyskän esittelemä nimi sanza tarttui minun mieleeni soittimen oikeana nimenä. Mukaan tuli ostettua tuolloin bambunkielinen versio, jossa oli varsin pehmeä sointi. Kotona päätin sitten ruveta tekemään metallikielisiä versioita.
Hannu jo esitteli omansa, muttas tosimies tietysti takoo kieletkin itse - ainakin kerran. Itse olen käyttänyt kaikenlaista rautaa ja terastä tähän tarkoitukseen, mutta parhaaksi olen havainnut noin kolmemillisen teräslangan. Kerran kokeilin myös lakaisen-lakaisukoneella vempeleestä pudonneita metallikieliä, mutta ne olivat tähän tarkoituksen ihan liian lepsuja. Puusaunaa lämmitellessäni olen samalla takonut kielet litteiksi. Kaasukeitin toimii tähän tarkoitukseen myös hyvin.

Rakenteellisesti sanza on siis laatikko, jonka päälle kielet on laitettu tallan ja kiinnikkeen avulla. Löysin kellarista mahonkiviillutettua venevaneria, joka on sekä kaunis, että hyvin soiva puuaineis laatikon tekoon. Laatikkoja on monen muotoisia ja sen lisäksi tietysti käytetään erilaisia kasvien valmiiksi tarjoamia kaikupohjia. Oma haaveeni on tehdä joskus koivunpahkasta soitin, kunhan vain löydän sopivan kokoisen.

Wahwah-soundin soittimeen saa poraamalla pohjaan reiän, jota suljetaan ja avataan soittimen alle jäävällä sormella. Kielten alle olen laittanut nykyisin pultin ja kielten yläpuolelle takomattomasta kieliraudasta pätkän.

Olen testaillut eri pituisia kieliä. Valmiita mittoja löytyy netistä pilvin pimein ja virityksiä samaten. Alapuolen wahwah-efektin ja peukaloitten yhteistoiminnan harjoittelu on hyvää sormiharjoitusta, varsinkin jos yrittää saada efektin ja peukkurytmin toimimaan toisiaan tukevasti. Jos kielten takominen ei kiinnosta tai siihen ei ole mahdollisuutta, niin Hannun postauksessa neuvotaan mistä saa valmiiksi taottua kielilankaa.

Materiaalihankintaa

Silloin, kun minä aloitin soittohommia, oli käytetylläkin kamalla markkinat: vanhatkin (ja huonot) soittimet ja vahvistimet löysivät ostajansa, ja välillä löysi käyttökelpoista tavaraa sopuhintaan. Nyt on toisin. Tilanne ei rajoitu pelkästään musiikkipuolelle, vaan ilmiö on paljon laajempi: kauppias ei halua vaihtotavaraa ja käytettyllä tavaralla ei ole jälleenmyyntiarvoa.

Tällaiselle ”hullulle tiedemiehelle” tilanne on aika haastava: mistä löytää sellaisen kitaran, jonka voi panna hyvällä omallatunnolla palasiksi ja mistä löytää vanhoja, rikkinäisiä ja riittävän halpoja vehkeitä kunnostettavaksi. Seurailen etenkin Saksan Ebayta (www.ebay.de) ”sillä silmällä", ja välillä nalli napsahtaa: onnistuin ostamaan kasan akustisia ja lievästi preparoituja kitaroita, jotka olivat olleet koriste-/mainoskäytössä kitaranrakentajalla. Kotiin tuli kerralla neljä rakenteeltaan ehjää ja ilmeisesti soittamatonta kitaraa ja yksi enemmän remppaa vaativa, yksi akustisen raakakaula, yksi LP-tyyppinen kaula ja LP:n otelauta: nyt on siis materiaaliongelma hetkellisesti ratkaistu. Jos jotakuta kiinnostaa koirankuppidobro tms, niin viestejä tänne päin!

Eikä siinä vielä kaikki! Yksi harvoista käytetyn musakaman välittäjistä on Helsingissä toimiva Audiodivari, joka on tauon jälkeen taas avannut ovensa. Menin divariin ihan muissa asioissa, kun divaria pyörittävä Leo Siekkeli innostui esittelemään minulle sisään tulleita bassonromuja. Sain hankittua pikkuvikaisen nauhattoman basson, Harley Benton –kitaranromun ja koko paketin helmen: oletettavasti 60-luvun alusta peräisin olevan hollantilaisen Egmond-basson raadon todella edullisesti! Leon periaatteena on pitää soitinkama kierrossa, ja siksi hinnat ovat kaikessa tavarassa sopivat. Lisämausteen kauppaan tuo hyvä palvelu ja hienot tarinat.

 

Nyt minulla on siis taas jutun juurta lähitulevaisuudeksi. Olkaa siis varoitettuja! Kun saan jatkorempattua tuon edellisessä jutussani mainitseman Lignatonen ja saan kokoon yhden styrkkarin, niin pistän höyhenet pölisemään.    

Taas kitarahommia

Ostin kirpparilta vanhan akustisen Lignatonen – Tsekkoslovakian ylpeyden. Olen joskus vuosia sitten omistanut Lignatonen orkesterikitaran, mutta tällaista Lignatonea en ollut nähnyt aiemmin: virityskoneistot kuin klassisessa kitarassa, mutta trapetsitalla ja teräskielet.

 

Kaulassa ei näytä olevan rautaa ollenkaan, ja sen takia paksut teräskielet ovat vetäneet kaulan mutkalle. Kielet olivat törkeän korkealla otelaudasta otelaudasta. No, haasteethan on tehty voitettaviksi...

Ensimmäiseksi purin koko vehkeen. Virityskoneistot olivat totaalisesti jumissa, mutta puhdistuksella ja aseöljyllä sain herätettyä ne henkiin. Soitin oli pahuksen likainen, mutta jälleen Korrekin Safe Cleaner teki ihmeitä: lakan lieviä vaurioita se ei korjannut, mutta soitin on nyt ainakin puhdas. Sen jälkeen alkoi jännin vaihe, eli kaulan oikaisu.

Olen joskus irrottanut kaulasta otelaudan, höylännyt kaulan suoraksi ja laittanut otelaudan takaisin, mutta nyt en halunnut ryhtyä moiseen operaatioon. Mietin myös sitä, että ottaisin nauhat irti ja hioisin otelaudan, mutta ensin päätin kokeilla helpompaa metodia: kitara vatsalleen suoralle pinnalle, tiukka puristus kaulalle keskikohdalta ja sitten kuumailmapuhaltimella kaulan lämmitystä. Ja se toimi! Annoin kaulan olla puristuksissa useamman päivän ja kun lopulta avasin puristimet, oli kaulassa tapahtunut merkittävää oikenemista. En tiedä, miten kaula kestää jatkossa vääntymättä esim. 008-kielten vedon, mutta sen näkee sitten. Nyt alkaa kokoaminen ja kokeilut...  Tekisi mieleni tehdä tästäkin sähköakustinen, mutta aihio on kyllä hyvä vaikka säilyttäisinkin vehkeen alkuperäisessä asussaan.

...”Jatkuu seuraavassa numerossa”...

Sikarilaatikko sanoo ”plink”

Olen joskus rakennellut sormipianoja eli kalimboja vaihtelevalla menestyksellä. Suurin tekemäni kalimba oli 20 x 30 x 10 cm, jossa puolentoista oktaavin keskimmäisiä kieliä ylettyi juuri ja juuri soittamaan, kun vehjettä piti käsissään. Kielinä olen kokeillut sateenvarjon metalliosista taottuja kieliä, polku- ja moottoripyörän pinnoista taottuja kieliä ja jopa puretusta joustinpatjasta otettua jousiterästä, mutta parhaina kielinä olen pitänyt niin kutsutusta kauppalangasta taottuja kieliä. Kauppalanka on rautakaupasta saatavaa pari kolme milliä läpimitaltaan olevaa seosmetallista tehtyä lankaa, joka on suhteellisen helposti taottavaa ja sitkeää. Kiinalainen alasimeni on tosin saanut muutamia aika pahoja osumia näissä hommissa. Ohuen langan kuumentaminen ja kuumana pitäminen on temppu sinänsä: ahjon virkaa on saanut toimittaa pihagrillikin.

Viime aikoina minulla on kalimba-rintamalla ollut hiljaista, mutta tammikuussa innostuin katselemaan youtubesta videoita siitä, mitä muut ovat tehneet. Jossain vaiheessa eksyin myös Kalimba Magicin sivuille (http://shop.kalimbamagic.com/product.sc?productId=114) ja sieltä löytyi täydellistä kielimateriaalia sormipianoihin. Jarmo innostui mukaan tilauskimppaan, ja niinpä tilasimme 6 metriä (!) pehmeämpää matalalta soiville kielille tarkoitettua jousuterästä ja toiset 6 metriä kovempaa korkealta soivien kielten materiaalia.  

Tässä ensimmäinen kokeiluni uudella kielimateriaalilla. Kotelona on pieni sikarilaatikko, ja talla ja kieltenpidin on tehty mahongista.

 

Kieltenpitimen pohja on muotoiltu pyöreäksi, jolloin kieliin tulee sopiva vääntö, koska ruuvien kiristäminen vääntää kieliä loivaan u-muotoon. Tämä estää räminää ja pitää kielet hyvin paikoillaan.

 

Virityksestä ei ollut tässä rakentamiskiihkossa niin väliä, eli tällä hetkellä laatikko soi eräänlaisessa pentatonisessa skaalassa, joskin miellyttävässä epävireessä. Vehje soi kuitenkin hienosti ja yllättävän kovaa. Uskon, että saatte nähdä näitä vehkeitä jatkossa lisää!

Hullu huilumies

Riffi-lehdessä nro 1/2012 oli mielenkiintoinen juttu huilun valmistuksesta. Ei minkä tahansa huilun, vaan PVC-putkesta tehdyn poikkihuilun, jossa ei kuitenkaan ollut läppiä. Kun kotona sattui olemaan sekä 20- että 25-millistä sähköputkea, niin varmaan arvaatte mitä tapahtui? Meikäpoika alkoi tehdä huiluja...

Netistä löytyi useampiakin sivustoja, joissa oli taulukoita putken ja reikien mitoittamiseksi 6- 7- ja 8-reikästä huilua varten. Kokeilin kaikkia malleja ja kokoja: 20-millinen tuntui  kokeilussa läpimitaltaan turhan pieneltä, joten keskityin 25-millisen putken sahailuun ja porailuun. Koska suurin osa reikien läpimitoista ja välimatkoista oli jopa millin kymmenysosia, useat taulukot oli ilmoitettu tuumakokoisina ja olin liikkeellä lähinnä kokeilumielessä, tuli kaikista vehkeistä enemmän ja vähemmän epävireisiä. Useimmiten korkeat äänet soivat kohtuullisen tarkasti, mutta mitä matalammalle mentiin, sen pahemmin skaala oli sivussa. Puhallusaukon teko näyttää myös olevan haastavaa puuhaa etenkin tällaiselle soittajalle, joka ei ole koskaan soittanut poikkihuilua. Kokeilin myös puhallusaukon muotoilussa kaikenlaisia irtoläpyköitä, mutta homma vaatii selvästi lehmän hermoja ja mikrokirurgin asennetta, jota minulla ei tunnetusti ole.

 

Joka tapauksessa: suosittelen kokeilemaan huiluntekoa. Ensimmäisen prototyypin saa aika nopeasti kasaan ja kokematonkin soittaja saa huilusta äänen. Lisäksi rakentamisessa on yksi lisäetu: soittimen puhallusaukon puoleinen pää täytyy tukkia ilmatiiviisti ja mikäs siihen olisi parempaa kuin viinipullon korkin pätkä: korkin takia saa ihan luvan perästä tyhjentää rakennusvaiheessa pullon ja toisenkin... Sitten epävirekään ei enää kuulosta niin pahalta.

Alkupuolen yrityksiä soitinrakennustaipaleeltani

Aloittelin aktiivisen soitinten tekemisen 1980-luvun alkupuolella. Silloin ei ollut vielä internetin ihmeellistä maailmaa, joten oppi haettiin kirjoista, lehdistä tai - kuten yleensä - kantapään kautta. Niemisen Rauno kirjoitteli kansansoitinten rakentamisesta ja noista kirjoituksista sain innoituksen tehdä pari kannelta ja jouhikkoa. Kurosen Jarmo innostui puolestaan noitarumpujen tekemisestä ja hankki jostakin poronnahkoja. Hän maalasi minulle yhden nahkan aidolla tervalla. Tein siihen vanerista kehikon ja Jarmo taisi hommata jostakin poronsarven kappaleen, jolla rumpua saattoi takoa. Kun olimme Pohjantahti-yhtyeen kanssa samoilla Petäjäveden folk-festareilla esiintymässä kesäkuussa 1985, näin Fältin Kallen lyömässä omaa rumpuaan kunnon karhunkämmenellä. No oma kapulani vaihtui heti toiseksi. Kallelta opin myös, miten kalvo lämmitetään nuotiolla kireäksi ennen soittamista.

Samoihin aikoihin Pelkosen Hannu vihki minut sähköisten soitinten saloihin. Ensimmäisiä tekemiäni soittimia oli sähkömaniska. Siihen sain rungon perinteisestä, Neuvostoliiton tuliaisina hankitusta maniskasta, jonka laitoin päreiksi ja otin kaulan talteen. Lankun tein saunan laudepuiksi tarkoitetusta apassista, joka onkin hyvä lankkupuu sähköisiin soittimiin. Mikiksi laitoin basson mikin, jonka olin saanut halvalla jostakin musiikkiliikkeestä - noina aikoina niistä sai hankittua vielä kaikenlaista kivaa.

Jo tuolta ajalta on himoni ollut värjätä soittimia omituisen näköiseksi. Työkalut olivat tuolloin myös aika alkeelliset ja tekemisen into kova, joten muotopuolihan tuo lankku on. Mutta soitin soi. Olen tykännyt jo pitkään sähkömaniskasta, erityisesti slidesoitossa - siitä saa irti pirullisen korkeita ja korvia hiveleviä ylärekisterissä soivia glissandosooloja. Tuon virityksen jälkeen onkin tullut tehtyä pari maniskaa, mutta niistä joskus enemmän...

Naukuhommia

Jarmo kävi kylässä, ja taashan sitä intouduttiin pluusia vääntämään. Tällä kertaa ahkerassa käytössä oli vastavalmistunut Framuksen akustinen (tosin vahvistimen kautta soitettuna)

Tässä näytteessä toisena soittimena on tekemäni kaksikielinen: kaikupohja vanhasta emalivadista, kansi messinkilautasesta ja  mikki on itse käämitty kaksinapainen (mikin resistanssi n. 1,5 K). Jarmo soitti slide-osaston kaksikielisellä, styrkkarina vanhasta radiosta rakennettu kitarakone. Minä rämpytin epävireistä Framusta ja lauloin. Tässä siis ”Downhill”. Naattikaa!

Kitara tarjottimella, osa 2

No tarjosihan tämäkin projekti haasteitakin, kuten hyvän projektin kuuluukin. Eilen vehje oli kuta kuinkin valmis: osat paikoillaan, talla oikeassa korkeudessa, kielet vireessä. Silloin huomasin, että kielten kulma tallaan nähden oli väärä, eli kielet koskettivat vain niukasti tallaa, koska trapetsi oli liian korkealla. Yllättävän herkkä piezomikki on, koska se nappasi kielten signaalin myös tässä tilanteessa. Korjasin kuitenkin ongelman tekemällä hienot silmukkaruuviviritykset, jolla sain kiinnitettyä trapetsin heti tallan taakse. Nyt kielet tulevat eri kulmassa tallan yli. Johan alkoi vehje soida. Kitarassa on erittäin kaunis ääni etenkin akustisesti, mutta ei tuo aktiivitallakaan ole huono.

 

 

Kitara oli siis mielestäni lohikäärmepellin kiinnitystä, kiillotusta ja loppuvalokuvia vaille valmis. Pidin taukoa ja istuin telkkarin ääressä kahvikuppi kädessäni, kun työhuoneesta kuului ”SPROING”. Kohta kissa tuli huoneesta "muina kissoina". Epäilykseni kissaa kohtaan heräsivät. Menin katsomaan mitä tapahtui, mutta en huomannut mitään poikkeuksellista. Menin sitten kahvin jälkeen jatkamaan hommiani ja kun otin kitaran käteen huomasin, että se oli täydellisessä epävireessä. Sitten syykin paljastui: Koska terästarjotin on suuri, jäi alkuperäisestä kannesta jäljelle lähinnä vain reunat. kansi ei ollut ristiinlaminoitua vaneria vaan puuta ja vielä kaiken lisäksi kunnolla halkeillutta. Näin ollen kitaran kansi ja sivut eivät olleet kestäneet trapetsin tuomaa kielten vetoa vaan kannen palat olivat irronneet liimauksistaan ja päästäneet trapetsin liikkumaan eteenpäin. Voi Vee. Ei auttanut muu kuin purkaa soitin, tukea kantta lisää, liimata ja koota kansiosasto uudestaan.  Samalla lukitsin trapetsin ruuvilla kiinni terästarjottimeen, joten nyt tukea on riittävästi.

 

Kitaran sointiin tuo katastrofi ei ainakaan merkittävästi vaikuttanut: nyt kitara on valmis (tosin vieläkin kiillottamatta). Olen todella tyytyväinen lopputulokseen!

Kitara tarjottimella

Taas tällaista modaustarinaa. Ostin Saksan Ebaysta kerran kaksi Framusta. Niistä toisen tarinan kerroin täällä. Toinen on odotellut inspiraatiota, joka nyt sitten iski.

Kyseessä on Framuksen laatukitara: kansi ei ole vaneria vaan kunnon kuusta, mutta halkeillut niin pahasti vuosien saatossa, että hienoa soittolaitetta tästä ei kannattanut ryhtyä kunnostamaan. Pohja on kupera ja pohja ja sivut ovat ilmeisesti loimuvaahteraa. Kaulakin näyttää vaahteralta. Mielenkiintoiseksi kitaran tekee se, että – kuten mallimerkintäkin sanoo – vehkeessä on klassisen kitaran talla (tosin ruuvikiinnitteinen), mutta kaula on ruuvikiinnitteinen irtokaula ja virityskoneistot ovat tyypilliset teräskielisen koneistot.

 Ensimmäiseksi purin kitaran osiin ja ryhdyin puhdistamaan sitä. Metalliosiin krominkiillotusainetta ja likaiseen puupintaan auton himmentyneen maalipinnan puhdistukseen ja kiillotuksen tarkoitettua Korrekin Safe Cleaneria. Voin suositella ainetta: lakkapinnasta lähti uskomaton määrä moskaa. Kun olin käynyt läpi koko kaikukopan ja kaulan Safe Cleanerilla, vedin pintaan mehiläisvahan. Johan heräsi soitin uuteen kukoistukseen.

 

Ja sitten päästin luovuuden valloilleen. Olin joskus dyykannut kirppikseltä teräksisen tarjoilulautasen, joka sopi kokonsa puolesta täydellisesti kitaran kanteen. Lautanen on hyvää terästä ja soi kuin gongi. Irrottelin jo osittain irronneet kannen tukirimat, sahasin kanteen aukon tarjottimelle ja liimailin rimat muokattuina uusiin paikkoihin, että sain kanteen hyvän tuen. Keksin, että teen tästä vehkeestä ”elektroakustisen”, eli asennan tallan luun alle piezomikin ja asennan kitaraan etuvahvistimen. Etuvahvistinta varten tuli aukko kitaran kylkeen. Talla pitää tehdä kokonaan uusiksi, koska vanhassa tallassa ei ollut riittävästi paksuutta mikin asennusta varten.

Nyt olen siis kokoamisen alkuvaiheessa. Kaula on valmis kiinnitettäväksi samoin kuin trapetsi ja etuvahvistin. Sitten pitää sovitella tarjotinta ja kieliä paikoilleen, että pääsen mittamaan tallalle oikean korkeuden ja paikan, ja muokkaamaan tallan lopulliseen asuunsa. Mikin johto pitää viedä tarjottimen läpi ja taidanpa tähänkin soittimeen tehdä lohikäärmepellityksen koristeeksi. Saas nähdä, millainen lopputulos on. Jatkoa siis seuraa...

Terästä syliin

Kun innostuin sliden soitosto, niin innostuin tietysti myös lapsteel-kitaran teosta. Malleja katsellessa huomasin, että aluksi kannattaa yrittää yksinkertaista kakkosnelos-ratkaisua. Mutta sitten ruokahalu alkoi kasvaa syödessä.

Ostin vehkeeseen lavan läpi tulevan virityskoneiston, mutta se kokeilu meni häneksi. Olisi ehkä kannattanut hieman mittailla kielten asemia ensin... Sahasin tämän yrityksen raa'asti lankusta irti ja peruutin perinteiseen virityskoneistoon, jonka asemoin kitaranomaisesti.

Seuraavaksi piti keksi miten kielet laitetaan kiinni toiseen päähän. Innovoin tähän teräksisen ratkaisun - pitäähän lapsteelissä terästä olla - eli laitoin L-kiinnittimen lankkuun kiinni ja porasin siihen reiät kielille. Tähän oli helppoa tehdä huonomuistiselle avoimen virityksen muistilappu. Kielten alle, otelaudan puolelle laitoin luupalasen satulaksi estämään ylimääräistä särisemistä.

Tallan tein laatikosta löytyneestä lespaul-mallisesta ylijäämätallasta ja mikiksi tietysti tarpeeksi tehokas humbuckeri. Lankun ohuuden vuoksi käytin säätiminä minipotikoita ja -kytkimiä ja juotin oman miniplugijohdon soittimelle.

No tästähän tuli ruma kuin mikä, mutta onneksi saundi on parempi kuin melamainen ulkoasu!

Ajattelin laittaa tämän "kierrätykseen" eli saunapuiksi. Seuraava lapsteeli on suunnitteilla ja oppia tämän tekeleen virheistä on otettu. Tätä tosin voisi hyvin käyttää vaikka pesäpallomailana....