Sikarilaatikko sanoo ”plink”

Olen joskus rakennellut sormipianoja eli kalimboja vaihtelevalla menestyksellä. Suurin tekemäni kalimba oli 20 x 30 x 10 cm, jossa puolentoista oktaavin keskimmäisiä kieliä ylettyi juuri ja juuri soittamaan, kun vehjettä piti käsissään. Kielinä olen kokeillut sateenvarjon metalliosista taottuja kieliä, polku- ja moottoripyörän pinnoista taottuja kieliä ja jopa puretusta joustinpatjasta otettua jousiterästä, mutta parhaina kielinä olen pitänyt niin kutsutusta kauppalangasta taottuja kieliä. Kauppalanka on rautakaupasta saatavaa pari kolme milliä läpimitaltaan olevaa seosmetallista tehtyä lankaa, joka on suhteellisen helposti taottavaa ja sitkeää. Kiinalainen alasimeni on tosin saanut muutamia aika pahoja osumia näissä hommissa. Ohuen langan kuumentaminen ja kuumana pitäminen on temppu sinänsä: ahjon virkaa on saanut toimittaa pihagrillikin.

Viime aikoina minulla on kalimba-rintamalla ollut hiljaista, mutta tammikuussa innostuin katselemaan youtubesta videoita siitä, mitä muut ovat tehneet. Jossain vaiheessa eksyin myös Kalimba Magicin sivuille (http://shop.kalimbamagic.com/product.sc?productId=114) ja sieltä löytyi täydellistä kielimateriaalia sormipianoihin. Jarmo innostui mukaan tilauskimppaan, ja niinpä tilasimme 6 metriä (!) pehmeämpää matalalta soiville kielille tarkoitettua jousuterästä ja toiset 6 metriä kovempaa korkealta soivien kielten materiaalia.  

Tässä ensimmäinen kokeiluni uudella kielimateriaalilla. Kotelona on pieni sikarilaatikko, ja talla ja kieltenpidin on tehty mahongista.

 

Kieltenpitimen pohja on muotoiltu pyöreäksi, jolloin kieliin tulee sopiva vääntö, koska ruuvien kiristäminen vääntää kieliä loivaan u-muotoon. Tämä estää räminää ja pitää kielet hyvin paikoillaan.

 

Virityksestä ei ollut tässä rakentamiskiihkossa niin väliä, eli tällä hetkellä laatikko soi eräänlaisessa pentatonisessa skaalassa, joskin miellyttävässä epävireessä. Vehje soi kuitenkin hienosti ja yllättävän kovaa. Uskon, että saatte nähdä näitä vehkeitä jatkossa lisää!

Kitara tarjottimella

Taas tällaista modaustarinaa. Ostin Saksan Ebaysta kerran kaksi Framusta. Niistä toisen tarinan kerroin täällä. Toinen on odotellut inspiraatiota, joka nyt sitten iski.

Kyseessä on Framuksen laatukitara: kansi ei ole vaneria vaan kunnon kuusta, mutta halkeillut niin pahasti vuosien saatossa, että hienoa soittolaitetta tästä ei kannattanut ryhtyä kunnostamaan. Pohja on kupera ja pohja ja sivut ovat ilmeisesti loimuvaahteraa. Kaulakin näyttää vaahteralta. Mielenkiintoiseksi kitaran tekee se, että – kuten mallimerkintäkin sanoo – vehkeessä on klassisen kitaran talla (tosin ruuvikiinnitteinen), mutta kaula on ruuvikiinnitteinen irtokaula ja virityskoneistot ovat tyypilliset teräskielisen koneistot.

 Ensimmäiseksi purin kitaran osiin ja ryhdyin puhdistamaan sitä. Metalliosiin krominkiillotusainetta ja likaiseen puupintaan auton himmentyneen maalipinnan puhdistukseen ja kiillotuksen tarkoitettua Korrekin Safe Cleaneria. Voin suositella ainetta: lakkapinnasta lähti uskomaton määrä moskaa. Kun olin käynyt läpi koko kaikukopan ja kaulan Safe Cleanerilla, vedin pintaan mehiläisvahan. Johan heräsi soitin uuteen kukoistukseen.

 

Ja sitten päästin luovuuden valloilleen. Olin joskus dyykannut kirppikseltä teräksisen tarjoilulautasen, joka sopi kokonsa puolesta täydellisesti kitaran kanteen. Lautanen on hyvää terästä ja soi kuin gongi. Irrottelin jo osittain irronneet kannen tukirimat, sahasin kanteen aukon tarjottimelle ja liimailin rimat muokattuina uusiin paikkoihin, että sain kanteen hyvän tuen. Keksin, että teen tästä vehkeestä ”elektroakustisen”, eli asennan tallan luun alle piezomikin ja asennan kitaraan etuvahvistimen. Etuvahvistinta varten tuli aukko kitaran kylkeen. Talla pitää tehdä kokonaan uusiksi, koska vanhassa tallassa ei ollut riittävästi paksuutta mikin asennusta varten.

Nyt olen siis kokoamisen alkuvaiheessa. Kaula on valmis kiinnitettäväksi samoin kuin trapetsi ja etuvahvistin. Sitten pitää sovitella tarjotinta ja kieliä paikoilleen, että pääsen mittamaan tallalle oikean korkeuden ja paikan, ja muokkaamaan tallan lopulliseen asuunsa. Mikin johto pitää viedä tarjottimen läpi ja taidanpa tähänkin soittimeen tehdä lohikäärmepellityksen koristeeksi. Saas nähdä, millainen lopputulos on. Jatkoa siis seuraa...

Ekon kaulan seikkailut

Jarmo vaipui nostalgiaan, joten täytyy kai minunkin esitellä soittimentekijän urani alkuaikoja. Ensimmäinen sähkökitarani oli siis -70-luvun puolivälissä ostettu Eko. Soitin oli jonkinlaisesta lastulevystä tehty Strato-kopio, jossa oli useita millejä paksu sunburst-lakkaus päällä. Vibrakampi oli Bigsby-tyylinen ja sellainen, että kitara meni kerralla epävireeseen kun sitä väänsi. Mikit olivat huonot. Ensimmäinen modausurakkani oli kovertaa takamikin paikkaa isommaksi siten, että sain taka- ja keskimikin vierekkäin ja kytkettyä ne sarjaan, jolloin sain lisää tehoa takamikkiin. Värjäsin mikit tussilla mustiksi ja tein kitaraan uuden pleksin. Sitten innostuin kitaranrakennuksesta.

Ensimmäinen itse tehty kitarani oli yhdistelmä Ekon osia ja uusia osia. Soitin syntyi -70-luvun loppupuolella. Tein lankun koivusta, kaulaksi tuli Ekon kaula, tallaksi Ekon talla, mutta vibraosaston korvasin LP-tyylisellä stop-barilla. Takamikki oli DiMarzio ja etumikkinä joku halpa japsi. -70-luvulla sai ostaa boostereita, jotka oli rakennettu sellaisiksi, että ne tyrkättiin suoraan kiinni kitaran jakkiin. Purin tällaisen boosterin, ja asensin elektroniikan kitaraan sisälle. Oli upeaa saada särösuondeja suoraan kitarasta katkaisinta kääntämällä. Totta kai DiMarzioon piti rakentaa kaikenlaiset vaiheenkäännöt ja muut turhuudet sen aikaisen tyylin mukaan. Tietenkään mitään tuumakokoisia poria tai jyrsimiä ei siihen aikaan ollut, joten taltat olivat ahkerassa käytössä ja liian isot reiät tukin Plastic Paddingilla.

 

  

Koivu ei vain ole kitarapuuna kovin hyvä: bassossa koivu mielestäni toimii, mutta kitarassa sen soundi on vähän yksitotinen. Kiusasin siis kitarapajan Juha Nuutista puhelimitse ja kuulin, että hän oli kokeillut myös apassia – siis laudelautapuuta – kitaran bodyssa. Siispä tilasin apassilankkua ja rupesin hommiin. Vuosi oli jotain 1983-85. Höyläsin 45 senttiä leveän, 2 metriä pitkän ja 70 milliä paksun lankun opiskelijakämpän eteisessä konevuoraamosta vuokraamallani sähköhöylällä. Purua tuli kamalasti ja kämppäkavereiden ulkovaatteet ja kengätkin olivat apassipölyn peitossa. Apassista syntyi uusi lankku. Vanha Ekon kaula jatkoi elämäänsä tässä kitarassa samoin kuin DiMarzion mikkikin. Ekon kaula sai tosin uudet virityskoneet: ostin tietämättömyyttäni RH-koneistot, joten niiden asennuksessa tuli hienoinen ongelma. Virityskoneistot näyttävät edelleenkin aika vitsikkäästi asennetuilta. Tallaksi tuli Gotohin strato-talla ja kaulan lapaan tuli kielilukot ajan tyylin mukaisesti.  Vanhaan koivubodyyn asensin myöhemmin 8-kielisen kaulan: kaksi yläkieltä oli tuplattu niinkuin 12-kielisessä kitarassa. Kokeilu jäi tosin lyhyeksi.

 

-90-luvulla ostin jo jyrsimen ja hankin mahonkia. Rakensin vähän Les Paulia muistuttavan mahonkibodyn. Mikeiksi löytyi Hesingin Pro Centeristä käytetty Gibsonin humbucker-pari, jossa on ihan tolkuttomasti tehoa. Ekon kaula tuli kiinni tähänkin kitaraan. Vanhaan apassibodyiseen harjoittelin maalausta Wagnerin ruiskulla ja opin, että maalia kannattaa ohentaa. Myöhemmin, kun tarvitsin kitaraa kitarasyntikkaa varten, herätin apassibodyisen vehkeen uudelleen henkiin sellaisena ”puolikuntoisena”.

 

 

Ensimmäisen sähkikseni kaula on siis elänyt projekteissani kohta 40 vuotta. Luulen, että tuo mahonkiversio on sellainen, joka jää elämään. Nyt mahonkikitara on jo vähän eläkkeellä, mutta täysi peli se on vieläkin soitettavaksi. Puhdasta ja heleää soundia tuosta kitarasta on turha hakea: säröistä murinaa sitäkin enemmän.  

Uusi värkki, vanhat kujeet

...eli vanhasta ideasta uusi variaatio. Löysin kirpputorilta laatikon, joka oli tarkoitettu ruokailuvälineiden säilyttämistä varten. Laatikossa oli ”viilupinta” (muovia) ja itse laatikko oli tehty MDF-levystä. Sisusta oli päällystetty sinisellä sametilla ja siinä oli loveukset ja kuminauhat lusikoille, haarukoille, veitsille ja pikkulusikoille. Päätin tehdä laatikosta kunnianosoituksen Danelectro-kitaroille, joita on tehty kovalevystä, ja jotka silti nauttivat vähintäänkin kulttimainetta. Ei siis muuta kuin maksu kassalle ja laatikko kotiin.

 

Revin sisustan tyhjäksi. Onneksi kuumaliima ei ollut tarttunut kovin hyvin muovipintaan, eli sisustan irroitus oli pääosin aika helppoa. Mittailin paikat kaulalle, kissankupille, kaikuaukoille ja mikille. Sahasin, liimasin ja väkersin. Kaulan kiinnitystä varten tein samanlaisen klossiin kuin aiemmassa kissankuppikitarassani. Kansi ei tarvinut rakenteen jäykistämistä. Mikiksi valitsin lämpimästi soivan ja humbuckerin kokoisen P90-kopion. Lisäksi sisälle tuli piezo-mikki, jota en tällä kertaa kiinnittänyt kissankuppiin (kokemus on osoittanut, että se soundi riipii), vaan suoraan kanteen. Kaikuaukot mitoitin siten, että sain niihin tyylikkäät teräsverkot. Puolipallon muotoiset verkot ovat peräisin teesiivilästä!

 

Tallaksi valitsin archtop-kitaraa verten tehdyn puisen tallan. Korkeus ei sallinut alaosan laittoa, vaan talla seisoo kahden mutterin päällä. Trapetsia piti jälleen kerran lyhentää, että sain sen sopimaan paikalleen. Kaula on Telecaster-tyyppinen valmiskaula.

 

Entä sitten soundi? Tein elektroniikasta sellaisen, että varsinainen mikki on aina täysillä ja volume-potikalla säädetään piezon volumea. Ilman piezoa soundi on hämmästyttävän lämmin ja pehmeä. Kun piezon ottaa mukaan, tulee soundiin metallisia sävyjä, ja yläkielet soivat jopa banjomaisesti. Siihen vaikuttanee myös se, että mistään huikeasta sustainista ei soittimen kohdalla voi puhua: yllätys kyllä on se, että sustainia sentään on jonkin verran - etenkin alakielillä. Muistelisin, että ensimmäisen sähkökitarani (Ekon strato-kopio, jossa oli Bigsby-tyylinen vibra) oli sustainiltaan samanlainen.  Siinäkin body oli jotain lastulevytyyppistä kamaa...

Puolalaisen uusi elämä

No niin: vuorossa on jännittävä seurantajakso.

Puolalainen Defil siis osoittautui soittokelvottomaksi: raudaton pyökkikaula oli enemmän ja vähemmän mahdoton soitettava. Ostin siksi LP-tyylisen mahonkikaulan, ja sovittelin sen paikalleen soittimeen. Kaulan alle piti tehdä vaahterasta korotuslätkä, jolla sain kaulan oikeaan kulmaan ja korkeuteen. Sellainen kakka juttu pääsi tapahtumaan, että uuden kaulan mensuuri oli pari senttiä lyhyempi kuin vanhan, joten tallaa piti siirtää rajusti eteenpäin. Niin rajusti, että tallan kulmaa piti viistota ja pleksistäkin täytyi napata pala pois. Anyway: nyt on vire ja soittotatsi kohdillaan.

 

Lisäksi tinailin elektroniikan uuteen kuosiin: poistin alkuperäisen on-off-kytkimen käytöstä, ja laitoin kahdesta muusta painonapista on-offit kummallekin mikille. Mikeillä on omat sävynsäätönsä ja yhteinen volume. Mikeissä on vahva ja kirkas soundi (etumikki n. 10 K ja takamikki 14 K!), ja koko kitara on oivallinen soolosoitin: ääni tulee läpi vaikka minkälaisen komppiryhmän alta. Nyt kelpaa vetää burraa ja väyvää: Defil tuntuu taipuvan niin jazziin kuin rokkiinkin.

Musima 1655 H

Huusin tällaisen Saksan Ebaysta. Kyseessä on itä-saksalainen jazz-kitara 1960-/70 –lukujen taitteesta. Kansi ja pohja ovat vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Kaula on tukeva, mutta kohtuullisen mukava. H-mallissa ei ole vibrakoneistoa. Alkuperäiset mikit ovat venäläiset (takamikki n. 10 K ja etumikki n. 7,4 K). Katalogien mukaan vehjettä on myyty monenlaisilla mikeillä: uudemmissa vuosimalleissa on säädettävät naparuuvit. Minun soittimeni mikit on leimattu vuodelle 1970. Jossain vaiheessa etumikin seutu on saanut osuman – en tiedä onko käytössä ollut toisen mallinen mikki joka on vaatinut ylimääräisiä reikiä, mutta soitin tuli minulle kitattuna ja hiottuna. Elektroniikka on mielenkiintoinen: kummallekin mikille on oma volyyminsätönsä, äänenvoimakkuus on yhteinen ja mikinvalitsinta ei ole ollenkaan: mikkien keskenäistä balanssia hoidellaan vain volyymipotikoilla: volyymejä ei kylläkään ole erotettu kondensaattorilla, joten yhden mikin mykistys vaikuttaa myös toiseen. Johdon liitin on DIN saksalaisen normin mukaan. Tässä linkki Musiman vuoden 1973 katalogiin: 
http://cheesyguitars.com/musima_1973_catalogue.html

 

 

Projekti oli aika yksinkertainen: kaikki muut osat tulivat kaupassa paitsi virittimet. Kaivelin vanhoista kätköistäni niklatut Schallerit, jotka istuivat lapaan aika tyylikkäästi. Joku aikaisempi omistaja oli valitettavasti jyrsinyt virittimien reikiä isommiksi, joten pientä sovittelua piti tehdä. Etumikissä oli aika paljon häiriöitä, joten vaihdoin sen Kent Armstrongiin. Suunnitelmissa on käämiä etumikki joskus uudestaan. Avasin etumikin uteliaisuudesta ja rakenne oli tosi mielenkiintoinen: kelaa ei ollut kiedottu tiukasti magneetin ympärille, vaan se oli ihan erillinen kieppinsä, jonka pystyi nostamaan pois rikkomatta magneettia.

 

Muokkasin lisäksi kitaran elektroniikkaa sen verran, että korvasin toisen volyymipotikan kiertokytkimellä, jolloin mikkien valinta sujuu kätevämmin. Koska asentamani etumikki oli kaksikelainen, rakensin kiertokytkimeen lisäksi kelan puolituksen eli kytkin on nyt neliasentoinen (etumikki (molemmat kelat) – etumikki (1 kela) – etumikki + takamikki – takamikki). Kitara soi lämpimästi ja jopa tuo venäläinen takamikki on mukava. Tallaa piti myös säädellä (lue ”muokata”), että sain kielet sopivan matalalle. Ilmeisesti kaulan alla oli ollut korotuspaloja, jolla kaulan asentoa oli säädelty. Jostain syystä soittimen mukana tuli ikäänkuin katkaistuja nelituumaisia pyöreitä nauloja. En keksinyt niille paikkaa, joten naulat jäivät hakkaamatta soittimeen...
 
Soittimelle täytyyy tehdä vielä vähän viimeistelykiillotusta, asentaa plektrasuoja ja rakentaa etumiksi ympärille suojapleksi, joka peittää kitatut kohdat. Sen jälkeen soitin on valmis vaikka Pori Jazziin...

Soitinrakentajan hirvenluusoppaa

Olin jostain lukenut, että parhaimmat tallat saadaan luonnonluusta. Kun luupalan kilohinta tuntui kohtuulliselta, päätin testata luun työstämistä omin neuvoin. Minulla on sukulaisissa ja ystävissä monta hirvimetsällä juoksijaa, joten pyysin heiltä säästämään minulle sääriluut. Näitä kertyykin joka syksy mukava määrä. Raakaa luuta ei kuitenkaan pidä ruveta työstämään - se homehtuu tai mätänee helposti - vaan luut on ensin keitettävä.

Suosittelen ulkona keittämistä. Haju on nimittäin kamala, ja jos käy niinkuin kerran allekirjoittaneelle - poltin yhden luusatsin pohjaan - suorastaan keskitysleirimäinen. Olen testaillut useita keittoaikoja ja omasta mielestä 12 tuntia on minimi ja yli 20 tunnin keittämisestä  ei enää ole merkittävää hyötyä. Veteen kannattaa lisätä suolaa ja/tai etikkaa, edellinen tuntuu osallistuvan luun kovettumiseen ja jälkimmäinen neutralisoi hajua. Kerran kokeilin vaatteidenpesuainetta valkaisumielessä, mutta se pehmensi turhaan luun pintaa.

Ensin leikkaan sääriluun halutun kokoisiksi paloiksi remonttisahalla (tämä on sitten teurastajan työtä, joten oma terä tähän osuuteen): 10 - 15 senttiä sopii minun tarpeisiini. Keittäminen kannattaa jakaa kahteen osaan. Pari tuntia suhteellisen kovalla lämmöllä, jolloin saa keitettyä irtonaisen aineksen ja luuytimet luusta irti ja sitten juuri ja juuri kiehuvalla vedellä loppuaika veden vaihtamisen ja moskien irroittamisen jälkeen. Vettä kannattaa tosiaan tarkkailla ja lisätä tarpeen mukaan. Itse ostin keittämiseen ylhäällä olevan näköisen parsakattilan, joka helpottaa huomattavasti luiden käsittelyä.

Sitten annan luiden kuivua kuukauden pari, jolloin ne kovettuvat lopullisesti. Mokasin kerran laittamalla puolikuivat luut muovirasiaan ja nehän homehtuvat, koska ovat orgaanista ainetta. Työstämisessä luu käyttäytyy kuin erittäin kova puu, paitsi että haisee sahatessa pahalle ja irtoava pöly on tosi ikävää sisäänhengitettävää, joten suosittelen hengityssuojaimia. Poralla tai dremel-tyyppisellä vempeleellä työstö onnistuu myös hyvin.

Tallojen lisäksi luu taipuu monenlaiseen käyttöön. Otelaudan koristeeksi, koruksi ja vaikka potikan nupeiksi. Tallana kovaksi keitetty ja kuivatettu luu on ylivoimaisen parasta sekä soinnillisesti että työstettävyytensä vuoksi.

Yllä on Pelkosen Hannun modaamaan putkiradiovahvistimeen tekemäni korvaavat pääkällövalitsimet. Ja kyllä sääriluusta saa slideputkenkin. Tosin se kannattaa hioa ja kiillottaa kovaksi, muuten saundi on löysän pehmeä (joka tosin sopii bluesiin sekin).