Egmond etenee ja Yamaha saa uuden elämän

Kerroin aikaisemmin Egmond-basson tarinan ja lupasin pitää teidät ajan tasalla kunnostuksen etenemisestä. 

Nyt Egmondin kaula ja body on puhdistettu, ja olen tehnyt puuttuvien osien tilalle uutta. Koska halusin säilyttää alkuperäiset virityskoneistot, niin jouduin tekemään yhteen koneeseen uuden rattaan ja uuden akselin. Akseli syntyi työkaluteräksestä sorvaamalla ja rattaan tein pronssivaluna: käytin olemassa olevaa ratasta mallina tehdessäni kumimuotin, täytin muotin valuvahalla ja sillä tein kipsimuotin, johon sitten valoin pronssia. Ainoa ongelma oli se, että valuvaha kutistuu noin 5 prosenttia, eli 20-millisestä rattaasta tuli valussa 19-millinen. Tutkin kuitenkin virityskoneiston tilannetta ja huomasin, että 19-millisen rattaan käyttö ei ole ongelmallista, koska viritysnupin akselia voi siirtää sen verran, että ratas toimii. Vielä täytyisi kehitellä puuttuvan viritysnupin paikalle valkoinen muovinuppi…

Kaivelin netistä kuvia siitä, millainen oli Lucky 7 –kitaran irtomikrofoni ja pleksi, ja valmistelin vastaavanlaisen kelluvan pleksin, johon on kiinnitetty Hofner-tyylinen basson mikki. Volume-potikka vielä, ja mikki/pleksi on valmis asennettavaksi.

Sitten toiseen asiaan. Keijo soitti minulle syksyllä ja kysyi, saisinko herätettyä henkiin vanhan akustisen Yamahan. Kuulemma kitaran kaula ja talla ovat hyväkuntoiset. Tästä päätellen lupasin, että kyllä soittimen kuntoon saa. Keijo ajoikin samana päivän luokseni ja toi viallisen kitaran minulle ja tosiaan: kaula ja talla olivat hyväkuntoiset. Tosin muusta kitarasta ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa. 

 

No, otin homman haasteena. Minulla oli yksi akustinen koppa ilman kaulaa, joten yhdistin Keijon tuoman kaulan tuohon koppaan. Rakensin koirankuppiresonaattorin ja aion vielä tehdä soittimeen aktiivitallan: esivahvistimelle on jo aukko. Hyvä tästä vielä tulee… tai ainakin persoonallinen…

Hullu huilumies

Riffi-lehdessä nro 1/2012 oli mielenkiintoinen juttu huilun valmistuksesta. Ei minkä tahansa huilun, vaan PVC-putkesta tehdyn poikkihuilun, jossa ei kuitenkaan ollut läppiä. Kun kotona sattui olemaan sekä 20- että 25-millistä sähköputkea, niin varmaan arvaatte mitä tapahtui? Meikäpoika alkoi tehdä huiluja...

Netistä löytyi useampiakin sivustoja, joissa oli taulukoita putken ja reikien mitoittamiseksi 6- 7- ja 8-reikästä huilua varten. Kokeilin kaikkia malleja ja kokoja: 20-millinen tuntui  kokeilussa läpimitaltaan turhan pieneltä, joten keskityin 25-millisen putken sahailuun ja porailuun. Koska suurin osa reikien läpimitoista ja välimatkoista oli jopa millin kymmenysosia, useat taulukot oli ilmoitettu tuumakokoisina ja olin liikkeellä lähinnä kokeilumielessä, tuli kaikista vehkeistä enemmän ja vähemmän epävireisiä. Useimmiten korkeat äänet soivat kohtuullisen tarkasti, mutta mitä matalammalle mentiin, sen pahemmin skaala oli sivussa. Puhallusaukon teko näyttää myös olevan haastavaa puuhaa etenkin tällaiselle soittajalle, joka ei ole koskaan soittanut poikkihuilua. Kokeilin myös puhallusaukon muotoilussa kaikenlaisia irtoläpyköitä, mutta homma vaatii selvästi lehmän hermoja ja mikrokirurgin asennetta, jota minulla ei tunnetusti ole.

 

Joka tapauksessa: suosittelen kokeilemaan huiluntekoa. Ensimmäisen prototyypin saa aika nopeasti kasaan ja kokematonkin soittaja saa huilusta äänen. Lisäksi rakentamisessa on yksi lisäetu: soittimen puhallusaukon puoleinen pää täytyy tukkia ilmatiiviisti ja mikäs siihen olisi parempaa kuin viinipullon korkin pätkä: korkin takia saa ihan luvan perästä tyhjentää rakennusvaiheessa pullon ja toisenkin... Sitten epävirekään ei enää kuulosta niin pahalta.

Kitara tarjottimella, osa 2

No tarjosihan tämäkin projekti haasteitakin, kuten hyvän projektin kuuluukin. Eilen vehje oli kuta kuinkin valmis: osat paikoillaan, talla oikeassa korkeudessa, kielet vireessä. Silloin huomasin, että kielten kulma tallaan nähden oli väärä, eli kielet koskettivat vain niukasti tallaa, koska trapetsi oli liian korkealla. Yllättävän herkkä piezomikki on, koska se nappasi kielten signaalin myös tässä tilanteessa. Korjasin kuitenkin ongelman tekemällä hienot silmukkaruuviviritykset, jolla sain kiinnitettyä trapetsin heti tallan taakse. Nyt kielet tulevat eri kulmassa tallan yli. Johan alkoi vehje soida. Kitarassa on erittäin kaunis ääni etenkin akustisesti, mutta ei tuo aktiivitallakaan ole huono.

 

 

Kitara oli siis mielestäni lohikäärmepellin kiinnitystä, kiillotusta ja loppuvalokuvia vaille valmis. Pidin taukoa ja istuin telkkarin ääressä kahvikuppi kädessäni, kun työhuoneesta kuului ”SPROING”. Kohta kissa tuli huoneesta "muina kissoina". Epäilykseni kissaa kohtaan heräsivät. Menin katsomaan mitä tapahtui, mutta en huomannut mitään poikkeuksellista. Menin sitten kahvin jälkeen jatkamaan hommiani ja kun otin kitaran käteen huomasin, että se oli täydellisessä epävireessä. Sitten syykin paljastui: Koska terästarjotin on suuri, jäi alkuperäisestä kannesta jäljelle lähinnä vain reunat. kansi ei ollut ristiinlaminoitua vaneria vaan puuta ja vielä kaiken lisäksi kunnolla halkeillutta. Näin ollen kitaran kansi ja sivut eivät olleet kestäneet trapetsin tuomaa kielten vetoa vaan kannen palat olivat irronneet liimauksistaan ja päästäneet trapetsin liikkumaan eteenpäin. Voi Vee. Ei auttanut muu kuin purkaa soitin, tukea kantta lisää, liimata ja koota kansiosasto uudestaan.  Samalla lukitsin trapetsin ruuvilla kiinni terästarjottimeen, joten nyt tukea on riittävästi.

 

Kitaran sointiin tuo katastrofi ei ainakaan merkittävästi vaikuttanut: nyt kitara on valmis (tosin vieläkin kiillottamatta). Olen todella tyytyväinen lopputulokseen!

Kitara tarjottimella

Taas tällaista modaustarinaa. Ostin Saksan Ebaysta kerran kaksi Framusta. Niistä toisen tarinan kerroin täällä. Toinen on odotellut inspiraatiota, joka nyt sitten iski.

Kyseessä on Framuksen laatukitara: kansi ei ole vaneria vaan kunnon kuusta, mutta halkeillut niin pahasti vuosien saatossa, että hienoa soittolaitetta tästä ei kannattanut ryhtyä kunnostamaan. Pohja on kupera ja pohja ja sivut ovat ilmeisesti loimuvaahteraa. Kaulakin näyttää vaahteralta. Mielenkiintoiseksi kitaran tekee se, että – kuten mallimerkintäkin sanoo – vehkeessä on klassisen kitaran talla (tosin ruuvikiinnitteinen), mutta kaula on ruuvikiinnitteinen irtokaula ja virityskoneistot ovat tyypilliset teräskielisen koneistot.

 Ensimmäiseksi purin kitaran osiin ja ryhdyin puhdistamaan sitä. Metalliosiin krominkiillotusainetta ja likaiseen puupintaan auton himmentyneen maalipinnan puhdistukseen ja kiillotuksen tarkoitettua Korrekin Safe Cleaneria. Voin suositella ainetta: lakkapinnasta lähti uskomaton määrä moskaa. Kun olin käynyt läpi koko kaikukopan ja kaulan Safe Cleanerilla, vedin pintaan mehiläisvahan. Johan heräsi soitin uuteen kukoistukseen.

 

Ja sitten päästin luovuuden valloilleen. Olin joskus dyykannut kirppikseltä teräksisen tarjoilulautasen, joka sopi kokonsa puolesta täydellisesti kitaran kanteen. Lautanen on hyvää terästä ja soi kuin gongi. Irrottelin jo osittain irronneet kannen tukirimat, sahasin kanteen aukon tarjottimelle ja liimailin rimat muokattuina uusiin paikkoihin, että sain kanteen hyvän tuen. Keksin, että teen tästä vehkeestä ”elektroakustisen”, eli asennan tallan luun alle piezomikin ja asennan kitaraan etuvahvistimen. Etuvahvistinta varten tuli aukko kitaran kylkeen. Talla pitää tehdä kokonaan uusiksi, koska vanhassa tallassa ei ollut riittävästi paksuutta mikin asennusta varten.

Nyt olen siis kokoamisen alkuvaiheessa. Kaula on valmis kiinnitettäväksi samoin kuin trapetsi ja etuvahvistin. Sitten pitää sovitella tarjotinta ja kieliä paikoilleen, että pääsen mittamaan tallalle oikean korkeuden ja paikan, ja muokkaamaan tallan lopulliseen asuunsa. Mikin johto pitää viedä tarjottimen läpi ja taidanpa tähänkin soittimeen tehdä lohikäärmepellityksen koristeeksi. Saas nähdä, millainen lopputulos on. Jatkoa siis seuraa...

Ekon kaulan seikkailut

Jarmo vaipui nostalgiaan, joten täytyy kai minunkin esitellä soittimentekijän urani alkuaikoja. Ensimmäinen sähkökitarani oli siis -70-luvun puolivälissä ostettu Eko. Soitin oli jonkinlaisesta lastulevystä tehty Strato-kopio, jossa oli useita millejä paksu sunburst-lakkaus päällä. Vibrakampi oli Bigsby-tyylinen ja sellainen, että kitara meni kerralla epävireeseen kun sitä väänsi. Mikit olivat huonot. Ensimmäinen modausurakkani oli kovertaa takamikin paikkaa isommaksi siten, että sain taka- ja keskimikin vierekkäin ja kytkettyä ne sarjaan, jolloin sain lisää tehoa takamikkiin. Värjäsin mikit tussilla mustiksi ja tein kitaraan uuden pleksin. Sitten innostuin kitaranrakennuksesta.

Ensimmäinen itse tehty kitarani oli yhdistelmä Ekon osia ja uusia osia. Soitin syntyi -70-luvun loppupuolella. Tein lankun koivusta, kaulaksi tuli Ekon kaula, tallaksi Ekon talla, mutta vibraosaston korvasin LP-tyylisellä stop-barilla. Takamikki oli DiMarzio ja etumikkinä joku halpa japsi. -70-luvulla sai ostaa boostereita, jotka oli rakennettu sellaisiksi, että ne tyrkättiin suoraan kiinni kitaran jakkiin. Purin tällaisen boosterin, ja asensin elektroniikan kitaraan sisälle. Oli upeaa saada särösuondeja suoraan kitarasta katkaisinta kääntämällä. Totta kai DiMarzioon piti rakentaa kaikenlaiset vaiheenkäännöt ja muut turhuudet sen aikaisen tyylin mukaan. Tietenkään mitään tuumakokoisia poria tai jyrsimiä ei siihen aikaan ollut, joten taltat olivat ahkerassa käytössä ja liian isot reiät tukin Plastic Paddingilla.

 

  

Koivu ei vain ole kitarapuuna kovin hyvä: bassossa koivu mielestäni toimii, mutta kitarassa sen soundi on vähän yksitotinen. Kiusasin siis kitarapajan Juha Nuutista puhelimitse ja kuulin, että hän oli kokeillut myös apassia – siis laudelautapuuta – kitaran bodyssa. Siispä tilasin apassilankkua ja rupesin hommiin. Vuosi oli jotain 1983-85. Höyläsin 45 senttiä leveän, 2 metriä pitkän ja 70 milliä paksun lankun opiskelijakämpän eteisessä konevuoraamosta vuokraamallani sähköhöylällä. Purua tuli kamalasti ja kämppäkavereiden ulkovaatteet ja kengätkin olivat apassipölyn peitossa. Apassista syntyi uusi lankku. Vanha Ekon kaula jatkoi elämäänsä tässä kitarassa samoin kuin DiMarzion mikkikin. Ekon kaula sai tosin uudet virityskoneet: ostin tietämättömyyttäni RH-koneistot, joten niiden asennuksessa tuli hienoinen ongelma. Virityskoneistot näyttävät edelleenkin aika vitsikkäästi asennetuilta. Tallaksi tuli Gotohin strato-talla ja kaulan lapaan tuli kielilukot ajan tyylin mukaisesti.  Vanhaan koivubodyyn asensin myöhemmin 8-kielisen kaulan: kaksi yläkieltä oli tuplattu niinkuin 12-kielisessä kitarassa. Kokeilu jäi tosin lyhyeksi.

 

-90-luvulla ostin jo jyrsimen ja hankin mahonkia. Rakensin vähän Les Paulia muistuttavan mahonkibodyn. Mikeiksi löytyi Hesingin Pro Centeristä käytetty Gibsonin humbucker-pari, jossa on ihan tolkuttomasti tehoa. Ekon kaula tuli kiinni tähänkin kitaraan. Vanhaan apassibodyiseen harjoittelin maalausta Wagnerin ruiskulla ja opin, että maalia kannattaa ohentaa. Myöhemmin, kun tarvitsin kitaraa kitarasyntikkaa varten, herätin apassibodyisen vehkeen uudelleen henkiin sellaisena ”puolikuntoisena”.

 

 

Ensimmäisen sähkikseni kaula on siis elänyt projekteissani kohta 40 vuotta. Luulen, että tuo mahonkiversio on sellainen, joka jää elämään. Nyt mahonkikitara on jo vähän eläkkeellä, mutta täysi peli se on vieläkin soitettavaksi. Puhdasta ja heleää soundia tuosta kitarasta on turha hakea: säröistä murinaa sitäkin enemmän.  

Soiton aika

Täytyypä esitellä teille yksi vanhempi vahvistintuotos. Olin joskus aikaisemmin ostanut kirppikseltä vanhan pöytäkellon ja rakentanut sen kuoriin styrkkarin (12ax7 ja 6L6). Kellon hieno muoto jäi vaivaamaan ja haaveilin, että rakennan joskus vastaavanlaisen vahvistimen, mutta vähän eri spekseillä. Kelloja ei vaan tullut vastaan joka kulmassa... Sitten, vuodenvaiheessa 2012/2013 törmäsin berliiniläisellä kirpputorilla tyylikkääseen kelloon, ja tiukan tinkimisen jälkeen sain sen varsin edukkaasti mukaani. Ongelmana oli, että olin pelkillä käsimatkatavaroilla reissussa, joten miten tuollaisen häkkyrän kuljettaa kotiin, kun muutakin tavaraa oli paljon? No, hätä keinot keksii: menin kello kainalossa kahvilaan, ja kahvin ja pullan lisäksi otin pöytään veitsen, jolla irrottelin kaikki ruuvit jotka kellosta löytyi. Tällä tavoin sain kellon takalevyn irti ja lyöntikoneiston irralleen. Samalla kiskoin kelloon tulevan sähköjohdon pois. Hotellilla sovittelin kelloa pilottilaukkuun ja kello sopi kuta kuinkin sentilleen laukun sisään. Siispä tungin likaiset kalsarit, sukat ja t-paidat sekä hammasharjan ja deodorantin kellon sisälle, jolloin kellon sisukset tulivat täydellisesti hyötykäyttöön. Nyt pääsi kotimatka alkamaan...

 Kotona irrottelin kellosta kaiken turhan sisäkaluston ja haljenneen etulasin. Puuosat puhdistelin ja öljysin ja messinkiosat kävin läpi krominkiillotusaineella. Päätin pitää kellotaulun paikallaan ja rakentaa toisesta viisarista volyyminupin. Tinailin virtalähteen osat kytkentäriman pätkälle ja etu- ja pääteasteen komponentit toiselle kytkentärimalle. Ujutin kellon sisään etu- ja päätemuuntajat ja tein kanteen reiät kahdelle pääteputken kannalle, etuasteputken kannalle ja tasasuntausputken kannalle. Valitsin symmetrian vuoksi etuasteputkeksi 6SL7:n ja tasuriksi 5AR4:n, koska putket ovat kuta kuinkin saman kokoiset. Pääteasteen rakensin double/parallel single ended –periaatteella kahden KT66-putken ympärille, eli styrkkari toimii ilman vaiheenkääntöä ja molemmat pääteputket pöhisevät rinnakkain.  

 

Kaikki ei mennyt niinkuin piti: käyttäessäni kahta päteputkea pääteasteessa vahvistin oskilloi eli ulvoi kuin Karita Mattila, ja vaikka tein mitä - lyhensin putkien kantojen väliset johdot minimiinsä, kokeilin kondensaattoreita anodivastusten rinnalla, rakensin takaisinkytkennän jne - niin oskillointia en saanut pois. No, sitten päätin pitää styrkkarin yksiputkisena. Ja hienosti vehje soi yhdellä KT66:llakin. Tykkään aika tummasoundisista vahvistimista ja koska tässäkään laitteessa ei ole sävynsäätöjä, niin vahvistin on todella ”yhden asian vahvistin”. Itse tykkään soundista todella paljon, ja vahvistinta voi käyttää sekä kutka kuinkin tasapainoisesti soivan kaapin kanssa kuin hyvin tummasoundisen Eminencen Lil Buddyn kanssa. Seikkailuni KT66-pääteputkien kanssa jatkuvat varmasti myös tulevaisuudessa: niin paljon tykkään putken soundista.

Uusi värkki, vanhat kujeet

...eli vanhasta ideasta uusi variaatio. Löysin kirpputorilta laatikon, joka oli tarkoitettu ruokailuvälineiden säilyttämistä varten. Laatikossa oli ”viilupinta” (muovia) ja itse laatikko oli tehty MDF-levystä. Sisusta oli päällystetty sinisellä sametilla ja siinä oli loveukset ja kuminauhat lusikoille, haarukoille, veitsille ja pikkulusikoille. Päätin tehdä laatikosta kunnianosoituksen Danelectro-kitaroille, joita on tehty kovalevystä, ja jotka silti nauttivat vähintäänkin kulttimainetta. Ei siis muuta kuin maksu kassalle ja laatikko kotiin.

 

Revin sisustan tyhjäksi. Onneksi kuumaliima ei ollut tarttunut kovin hyvin muovipintaan, eli sisustan irroitus oli pääosin aika helppoa. Mittailin paikat kaulalle, kissankupille, kaikuaukoille ja mikille. Sahasin, liimasin ja väkersin. Kaulan kiinnitystä varten tein samanlaisen klossiin kuin aiemmassa kissankuppikitarassani. Kansi ei tarvinut rakenteen jäykistämistä. Mikiksi valitsin lämpimästi soivan ja humbuckerin kokoisen P90-kopion. Lisäksi sisälle tuli piezo-mikki, jota en tällä kertaa kiinnittänyt kissankuppiin (kokemus on osoittanut, että se soundi riipii), vaan suoraan kanteen. Kaikuaukot mitoitin siten, että sain niihin tyylikkäät teräsverkot. Puolipallon muotoiset verkot ovat peräisin teesiivilästä!

 

Tallaksi valitsin archtop-kitaraa verten tehdyn puisen tallan. Korkeus ei sallinut alaosan laittoa, vaan talla seisoo kahden mutterin päällä. Trapetsia piti jälleen kerran lyhentää, että sain sen sopimaan paikalleen. Kaula on Telecaster-tyyppinen valmiskaula.

 

Entä sitten soundi? Tein elektroniikasta sellaisen, että varsinainen mikki on aina täysillä ja volume-potikalla säädetään piezon volumea. Ilman piezoa soundi on hämmästyttävän lämmin ja pehmeä. Kun piezon ottaa mukaan, tulee soundiin metallisia sävyjä, ja yläkielet soivat jopa banjomaisesti. Siihen vaikuttanee myös se, että mistään huikeasta sustainista ei soittimen kohdalla voi puhua: yllätys kyllä on se, että sustainia sentään on jonkin verran - etenkin alakielillä. Muistelisin, että ensimmäisen sähkökitarani (Ekon strato-kopio, jossa oli Bigsby-tyylinen vibra) oli sustainiltaan samanlainen.  Siinäkin body oli jotain lastulevytyyppistä kamaa...

Puolalaisen uusi elämä

No niin: vuorossa on jännittävä seurantajakso.

Puolalainen Defil siis osoittautui soittokelvottomaksi: raudaton pyökkikaula oli enemmän ja vähemmän mahdoton soitettava. Ostin siksi LP-tyylisen mahonkikaulan, ja sovittelin sen paikalleen soittimeen. Kaulan alle piti tehdä vaahterasta korotuslätkä, jolla sain kaulan oikeaan kulmaan ja korkeuteen. Sellainen kakka juttu pääsi tapahtumaan, että uuden kaulan mensuuri oli pari senttiä lyhyempi kuin vanhan, joten tallaa piti siirtää rajusti eteenpäin. Niin rajusti, että tallan kulmaa piti viistota ja pleksistäkin täytyi napata pala pois. Anyway: nyt on vire ja soittotatsi kohdillaan.

 

Lisäksi tinailin elektroniikan uuteen kuosiin: poistin alkuperäisen on-off-kytkimen käytöstä, ja laitoin kahdesta muusta painonapista on-offit kummallekin mikille. Mikeillä on omat sävynsäätönsä ja yhteinen volume. Mikeissä on vahva ja kirkas soundi (etumikki n. 10 K ja takamikki 14 K!), ja koko kitara on oivallinen soolosoitin: ääni tulee läpi vaikka minkälaisen komppiryhmän alta. Nyt kelpaa vetää burraa ja väyvää: Defil tuntuu taipuvan niin jazziin kuin rokkiinkin.

Musima 1655 H

Huusin tällaisen Saksan Ebaysta. Kyseessä on itä-saksalainen jazz-kitara 1960-/70 –lukujen taitteesta. Kansi ja pohja ovat vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Kaula on tukeva, mutta kohtuullisen mukava. H-mallissa ei ole vibrakoneistoa. Alkuperäiset mikit ovat venäläiset (takamikki n. 10 K ja etumikki n. 7,4 K). Katalogien mukaan vehjettä on myyty monenlaisilla mikeillä: uudemmissa vuosimalleissa on säädettävät naparuuvit. Minun soittimeni mikit on leimattu vuodelle 1970. Jossain vaiheessa etumikin seutu on saanut osuman – en tiedä onko käytössä ollut toisen mallinen mikki joka on vaatinut ylimääräisiä reikiä, mutta soitin tuli minulle kitattuna ja hiottuna. Elektroniikka on mielenkiintoinen: kummallekin mikille on oma volyyminsätönsä, äänenvoimakkuus on yhteinen ja mikinvalitsinta ei ole ollenkaan: mikkien keskenäistä balanssia hoidellaan vain volyymipotikoilla: volyymejä ei kylläkään ole erotettu kondensaattorilla, joten yhden mikin mykistys vaikuttaa myös toiseen. Johdon liitin on DIN saksalaisen normin mukaan. Tässä linkki Musiman vuoden 1973 katalogiin: 
http://cheesyguitars.com/musima_1973_catalogue.html

 

 

Projekti oli aika yksinkertainen: kaikki muut osat tulivat kaupassa paitsi virittimet. Kaivelin vanhoista kätköistäni niklatut Schallerit, jotka istuivat lapaan aika tyylikkäästi. Joku aikaisempi omistaja oli valitettavasti jyrsinyt virittimien reikiä isommiksi, joten pientä sovittelua piti tehdä. Etumikissä oli aika paljon häiriöitä, joten vaihdoin sen Kent Armstrongiin. Suunnitelmissa on käämiä etumikki joskus uudestaan. Avasin etumikin uteliaisuudesta ja rakenne oli tosi mielenkiintoinen: kelaa ei ollut kiedottu tiukasti magneetin ympärille, vaan se oli ihan erillinen kieppinsä, jonka pystyi nostamaan pois rikkomatta magneettia.

 

Muokkasin lisäksi kitaran elektroniikkaa sen verran, että korvasin toisen volyymipotikan kiertokytkimellä, jolloin mikkien valinta sujuu kätevämmin. Koska asentamani etumikki oli kaksikelainen, rakensin kiertokytkimeen lisäksi kelan puolituksen eli kytkin on nyt neliasentoinen (etumikki (molemmat kelat) – etumikki (1 kela) – etumikki + takamikki – takamikki). Kitara soi lämpimästi ja jopa tuo venäläinen takamikki on mukava. Tallaa piti myös säädellä (lue ”muokata”), että sain kielet sopivan matalalle. Ilmeisesti kaulan alla oli ollut korotuspaloja, jolla kaulan asentoa oli säädelty. Jostain syystä soittimen mukana tuli ikäänkuin katkaistuja nelituumaisia pyöreitä nauloja. En keksinyt niille paikkaa, joten naulat jäivät hakkaamatta soittimeen...
 
Soittimelle täytyyy tehdä vielä vähän viimeistelykiillotusta, asentaa plektrasuoja ja rakentaa etumiksi ympärille suojapleksi, joka peittää kitatut kohdat. Sen jälkeen soitin on valmis vaikka Pori Jazziin...

Aina ei mene kaikki niinkuin suunnittelee

Tinailin joku aika sitten TDA2030-piirin ympärille pienen vahvistimen. Tehoja tuosta pikkuvärkistä pitäisi lähteä n. 8 wattia. Sitten sain idean, että hyödynnän vahvistimen johonkin hybridiprojektiin, eli rakennan putkietusen ja kytken kyseisen vahvistimen sen perään. Sopiva kotelo löytyi vanhasta tasomittauslaitteesta, josta revin sisuskalut hemmettiin (virtalähdekin oli valitettavasti sökö) ja aloin pakata koteloa uudestaan: päätevahvistimelle löytyi sopiva virtalähde yhden purkamani verkkoreitittimen virtalähteestä, joka antoi erittäin puhdasta ja vakaata 11,97 voltin jännitettä. Etuaste on perinteinen 12ax7:n ympärille tehty värkki. Etuasteen virrat toteutin pienellä rengassydänmuuntajalla, jossa oli myös 6,3:n voltin hehku-ulostulo. Anoideille sain sillä 174 ja 146 voltin jännitteet. Muuntaja on tehty pieniä efekti- ja etuasteprojekteja varten, eli siinä ei tehot riitä pääteasteelle.  
 
Koteloon piti siis tupata etuasteen virtalähde, päätteen virtalähde, pikkupääte ja erillinen etuaste. Tinailin paketin kasaan ja lopputulos näyttää kivalta.

 

Mutta sitten: koesoitossa paljastui, että kaikki ei ole kunnossa: vehje ottaa jostain häiriöitä. Viikonlopuksi on siis hommia tiedossa, että saan herätettyä tämän söpöläisen henkiin. Haaveilen myös siitä että saan jostain napattua sopivan signaalin tuolle tasomittarille: olisi kiva katsella, kun mittari heiluu samalla, kun rämpyttää kitaraa. Tulisi tekno-olo.

 

 

Särmää soittoon

Kulmikkaiden soitinten kokoontumisajot jatkuvat.
 
Olen kuivatellut yhtä vaahteralankun kappaletta 20 vuotta. Ajatuksena on ollut tehdä siitä joskus soitin mutta ongelma on ollut, että lankun leveys ei riitä esim Les Paul –tyyppiseen bodyyn vaan pitäisi ryhtyä liimaushommiin. Sitten sain idean, että hyödynnän vaahteran Bo Diddley –tyyppiseen suorakaiteen muotoiseen bodyyn ja rakennan koko soittimen vaahterasta. Näin saan myös saumattoman lankun. Ei muuta kuin hommiin!
 
Minulla oli Telecaster-mallinen vaahterakaula, jossa on vaahteraotelauta. Jyrsin siis bodyn virkaa tekevään lankkuun sopivan kolon kaulalle, mikeille ja elektroniikalle. Käsittelin lankun mustalla vahalla, jonka sitten hioin osittain pois: näin puun syyt tulivat hienosti näkyviin. Sivut ja pohjan jätin tummemmiksi. Talla on Telecaster-tyyppinen, mutta mikin aukko on tehty humbuckerille. Kielet kulkevat läpi bodyn.

 

Mikeiksi laitoin EMG 81- ja 85-tyyppiset aktiivimikit (Zakk Wylde –setti). Potikoita on kaksi: toisella hoidetaan balanssia, eli mikkien keskinäistä suhdetta voi säätää portaattomasti, ja toinen on yhteinen volume. Tuo balanssisäädin on käyttäytymiseltään kyllä melko jyrkkä, eli sellaista hellää liukumista tunnelmasta toiseen säädöllä on vaikea saada.

 

Entä miten kitara sitten soi? Vaahterahan on todella tiukkaa puuta ja sen soundi on pikemminkin erotteleva kuin lämmin. Olen joskus aiemminkin huomannut, että aktiivimikin soundi on usein varsin kontrolloitu: sellainen pöhinä ja ”välttämättä ei niin suunnitellut mutta mielestäni oikeaa maustetta soundiin tuovat elementit” - ovatko ne sitten harmonisia kerrannaisia - jäävät soundista pois. Tehoa mikeissä kyllä riittää, ja soundi on äärimmäisen selkeä. Aktiivimikit vaahterakitarassa johtavat siis siihen, että soundista on turha hakea Mississipin mutaa. Sustain on kyllä upea ja kitaran soittotatsista tuli hyvä! Soittajalle, joka tykkää selkeästi artikuloivasta soittimesta tämä on hyvä kitara tällaisenaan, mutta jos jätän tämän omaan käyttööni, niin mikit menevät vaihtoon. Haluaako joku ostaa tästä kitaran? Good price for you only, eli osien hinnalla: 150 €!

Pikkustyrkkari parasta A-luokkaa

Se on taas moro!
 
Aikaisemmin jo kehuskelinkin ostaneeni Dingleberryltä mielenkiintoisia vimpaimia vahvistinkoteloiksi. Nyt ensimmäinen tuli käyttöön. Rakensin vanhaan Siemensin tasomittariin pienen putkicombon jossa etuasteena on yksi 12ax7 ja päätteenä yksi EL84. Vehje on siis nk. single ended –vahvistin ja toimii A-luokassa.
 
Halusin säilyttää tasomittarin mahdollisimman paljon alkuperäinen näköisenä: siksi hyödynsin kaikki säätimien paikat ja se ohjasi vahvistimen suunnittelua. Purettuani kotelosta kaiken turhan ja leikattuani aukon kaiuttimelle homma näytti tältä:

 

 

Muokkasin toista päätyrakennetta, jotta sain virtalähteen peltiseinän taakse. Näin sain vähennettyä häiriöitä vahvistimesta. Olin joskus aikaisemmin koonnut juotosrimalle kahden etuastetriodin tarvitsemat komponentit, joten hyödynsin jo aikaisemmin tekemääni työtä. Ihan kaikkea en siis tinannut tänään. Tämän vahvistimen layout on tosin vähän toisenlainen, eli kaikki palaset eivät ole ihan optimaalisesti sijoitettuja, mutta kohtuullisesti kuitenkin.  Onnistuin pitämään vaihtovirran (putkien hehkut) kotelon toisella laidalla ja tasavirtapuolen toisella laidalla, ja vahvistimesta tuli hurinaton.

 

 

Etu- ja pääteaste on ihan peruskamaa: vähän kurkin vinkkejä AX84-sivustolta (www.ax84.com), mutta etenkin etuasteen olisin toteuttanut täsmälleen samalla tavalla. Äänensävysäätimet toteutin Bandaxallin spekseillä (http://amps.zugster.net/articles/tone-stacks#Baxandall). Asensin tone stackin etu- ja pääteasteen väliin. Diskanttisäädin yritti vähän oskilloida, mutta grid stopper –vastuksella sain vehkeen asettumaan: nyt kärsii kääntää nupit kaakkoon, ja vehje soi: upea lämmin särö!
 
Tuo Jensenin kuusituumainen ämyri ei ole mikään kummoinen, joten laitoin vehkeeseen myös ulostulon ulkoista kaiutinta varten. Näin laitteesta sai soundeiltaan hieman monipuolisemman. Tehoja on noin 5 wattia. Lisäksi minua miellyyttä tuo ulkonäkö ja kannettavuus. Kiva pikkulaite!

P.S. Nyt, kun luukutin laitetta kovemmalla volyymilla huomasin, että tuo peltinen kotelo rämisee. Vehje soi puhtaammin kun sen kääntää selälleen. Noi, soitetaan sitten niin ja laitetaan myöhemmin eristettä lootaan.

 

The King

Näin elokuussa Uraltonen sivulla (www.uraltone.fi/forum) ilmoituksen, jossa joku Dingleberry myi mm. putkistyrkkareiden päätemuuntajia ja vahvistinrakennukseen sopivia koteloita. Otin yhteyttä mieheen ja kaupathan siitä syntyivät: suunnitelmissa on kehitellä jotain kivaa talven pitkinä iltoina. Kannoin siis kotiin melkoisen määrän muuntajia, koteloita ja yhden keskeneräisen projektin. Projekti oli Dingleberryn itsensä rakentama, ”The King” –putkiradion kuoriin suunniteltu single ended –vahvistin, jossa etuasteessa oli ECC83 (12AX7) ja päätteessä 6V6.

Otin styrkkarin tänään käsittelyyn: tarkistin ensin miten homma oli tehty, ja olihan se: harvoin näkee niin siistiä rakentamista. On aina jännä tutkia toisen tekemää styrkkaria, koska jokaisella tekijällä on oma käsialansa tässä hommassa. Tuomas eli Digleberry oli tehnyt loistavaa työtä rakentaessaan point-to-point –vahvistimen, eli vahvistimessa ei ollut piirilevyjä vaan kaikki komponentit kulkivat suoraan alku- ja lähtöpisteen välille. Jotkut ratkaisut olivat sellaisia, että aion kokeilla niitä jatkossa itsekin. Tarkastettuani myös sähköturvallisuuden uskalsin tehdä tarvittavat kytkennät ja tälläsin töpselin seinään. Ensimmäisen soundit kuulostivat hyviltä ja vahvistin oli hurinaton, joten ryhdyin jatkamaan projektia...

 

Ensimmäisenä asensin virtakytkimen. Sen jälkeen sovittelin vahvistinpuolta koteloonsa ja totesin, että potikat eivät millään ylety ulos kotelon rei’istä, joten kaivelin ehtymättömistä varastoistani sopivia potikan akselin jatkoja. Ne oli tosin tehty 6 mm:n akselille ja potikat olivat neljännestuumaisia, joten jouduin poraushommiin. Koteloon oli asennettu kaksi kasituumaista Celestionia: olen joskus itsekin käyttänyt näitä, enkä ole ollut vilpittömän rakastunut ääneen, mutta päätin kokeilla ... 

Siis johdonvetoa ja tinausta. Sitten sopivat chicken head –nupit potikoille... yhteen tyhjäksi jäävään reikään ajattelin laittaa jatkossa ledin jolloin näkee, milloin vehkeessä virta on päällä. Sovittelua, ruuvausta ja kokoamista, taustalevyn reikien isontelua ja taas sovittelua, ruuvausta ja kokoamista ja  homma on valmis! En siis voi ottaa tästä erinoimaisesta vahvistimesta krediittejä itselleni vaan kaikki kunnia kuuluu Dingleberrylle: kiitos hyvästä styrkkarista. Ja se soi! Höfner Galaxy contemporary series heräsi hienosti henkiin: ”dängä” ja ”tväng” tulee vahvistimesta just niinkuin pitääkin.