Pikkustyrkkari parasta A-luokkaa

Se on taas moro!
 
Aikaisemmin jo kehuskelinkin ostaneeni Dingleberryltä mielenkiintoisia vimpaimia vahvistinkoteloiksi. Nyt ensimmäinen tuli käyttöön. Rakensin vanhaan Siemensin tasomittariin pienen putkicombon jossa etuasteena on yksi 12ax7 ja päätteenä yksi EL84. Vehje on siis nk. single ended –vahvistin ja toimii A-luokassa.
 
Halusin säilyttää tasomittarin mahdollisimman paljon alkuperäinen näköisenä: siksi hyödynsin kaikki säätimien paikat ja se ohjasi vahvistimen suunnittelua. Purettuani kotelosta kaiken turhan ja leikattuani aukon kaiuttimelle homma näytti tältä:

 

 

Muokkasin toista päätyrakennetta, jotta sain virtalähteen peltiseinän taakse. Näin sain vähennettyä häiriöitä vahvistimesta. Olin joskus aikaisemmin koonnut juotosrimalle kahden etuastetriodin tarvitsemat komponentit, joten hyödynsin jo aikaisemmin tekemääni työtä. Ihan kaikkea en siis tinannut tänään. Tämän vahvistimen layout on tosin vähän toisenlainen, eli kaikki palaset eivät ole ihan optimaalisesti sijoitettuja, mutta kohtuullisesti kuitenkin.  Onnistuin pitämään vaihtovirran (putkien hehkut) kotelon toisella laidalla ja tasavirtapuolen toisella laidalla, ja vahvistimesta tuli hurinaton.

 

 

Etu- ja pääteaste on ihan peruskamaa: vähän kurkin vinkkejä AX84-sivustolta (www.ax84.com), mutta etenkin etuasteen olisin toteuttanut täsmälleen samalla tavalla. Äänensävysäätimet toteutin Bandaxallin spekseillä (http://amps.zugster.net/articles/tone-stacks#Baxandall). Asensin tone stackin etu- ja pääteasteen väliin. Diskanttisäädin yritti vähän oskilloida, mutta grid stopper –vastuksella sain vehkeen asettumaan: nyt kärsii kääntää nupit kaakkoon, ja vehje soi: upea lämmin särö!
 
Tuo Jensenin kuusituumainen ämyri ei ole mikään kummoinen, joten laitoin vehkeeseen myös ulostulon ulkoista kaiutinta varten. Näin laitteesta sai soundeiltaan hieman monipuolisemman. Tehoja on noin 5 wattia. Lisäksi minua miellyyttä tuo ulkonäkö ja kannettavuus. Kiva pikkulaite!

P.S. Nyt, kun luukutin laitetta kovemmalla volyymilla huomasin, että tuo peltinen kotelo rämisee. Vehje soi puhtaammin kun sen kääntää selälleen. Noi, soitetaan sitten niin ja laitetaan myöhemmin eristettä lootaan.

 

The King

Näin elokuussa Uraltonen sivulla (www.uraltone.fi/forum) ilmoituksen, jossa joku Dingleberry myi mm. putkistyrkkareiden päätemuuntajia ja vahvistinrakennukseen sopivia koteloita. Otin yhteyttä mieheen ja kaupathan siitä syntyivät: suunnitelmissa on kehitellä jotain kivaa talven pitkinä iltoina. Kannoin siis kotiin melkoisen määrän muuntajia, koteloita ja yhden keskeneräisen projektin. Projekti oli Dingleberryn itsensä rakentama, ”The King” –putkiradion kuoriin suunniteltu single ended –vahvistin, jossa etuasteessa oli ECC83 (12AX7) ja päätteessä 6V6.

Otin styrkkarin tänään käsittelyyn: tarkistin ensin miten homma oli tehty, ja olihan se: harvoin näkee niin siistiä rakentamista. On aina jännä tutkia toisen tekemää styrkkaria, koska jokaisella tekijällä on oma käsialansa tässä hommassa. Tuomas eli Digleberry oli tehnyt loistavaa työtä rakentaessaan point-to-point –vahvistimen, eli vahvistimessa ei ollut piirilevyjä vaan kaikki komponentit kulkivat suoraan alku- ja lähtöpisteen välille. Jotkut ratkaisut olivat sellaisia, että aion kokeilla niitä jatkossa itsekin. Tarkastettuani myös sähköturvallisuuden uskalsin tehdä tarvittavat kytkennät ja tälläsin töpselin seinään. Ensimmäisen soundit kuulostivat hyviltä ja vahvistin oli hurinaton, joten ryhdyin jatkamaan projektia...

 

Ensimmäisenä asensin virtakytkimen. Sen jälkeen sovittelin vahvistinpuolta koteloonsa ja totesin, että potikat eivät millään ylety ulos kotelon rei’istä, joten kaivelin ehtymättömistä varastoistani sopivia potikan akselin jatkoja. Ne oli tosin tehty 6 mm:n akselille ja potikat olivat neljännestuumaisia, joten jouduin poraushommiin. Koteloon oli asennettu kaksi kasituumaista Celestionia: olen joskus itsekin käyttänyt näitä, enkä ole ollut vilpittömän rakastunut ääneen, mutta päätin kokeilla ... 

Siis johdonvetoa ja tinausta. Sitten sopivat chicken head –nupit potikoille... yhteen tyhjäksi jäävään reikään ajattelin laittaa jatkossa ledin jolloin näkee, milloin vehkeessä virta on päällä. Sovittelua, ruuvausta ja kokoamista, taustalevyn reikien isontelua ja taas sovittelua, ruuvausta ja kokoamista ja  homma on valmis! En siis voi ottaa tästä erinoimaisesta vahvistimesta krediittejä itselleni vaan kaikki kunnia kuuluu Dingleberrylle: kiitos hyvästä styrkkarista. Ja se soi! Höfner Galaxy contemporary series heräsi hienosti henkiin: ”dängä” ja ”tväng” tulee vahvistimesta just niinkuin pitääkin.    

Puolalainen piru, osa 3. Se soi!

 No niin, se on valmis. Melkein...

Vedin pintaan siis candy-värin, joka osoittautui sävyltään ihan muuksi kuin luulin. Tämän piti olla kullanruskeaa... Kuvassa värisävyä vääristää valo. Luonnossa väri on jossain pistaasin ja Gibson Gold Topin välissä. Täytyy käydä maalikaupassa kysymässä mikä meni vikaan.

 

Tein haljenneen pleksin päähän korjauksen, asensin uudet mikit ja uudet hihnannupit. Puuttuvien liukupotikoiden nuppien tilalle löytyi vanhasta varastosta vastaavat tuotteet (taas tuli todistetuksi, että kannattaa jemmata kaikki, mikä liikkuu).

Kaula oli järkyttävän korkealla joten sahasin liitoskohdasta 7 mm siivun pois ja muutin samalla vähän kaulan kulmaa. Silloin sain kielet kuta kuinkin järkevään asentoon kanteen nähden. Tämä tosin johti siihen, että uutta rullatallaa piti vähän muotoilla pohjapuolelta. Alla kuva alkuperäisestä kaulan asennosta:

 

Kieliksi löytyi todellinen klassikkokielisatsi. Muistatteko, kun Gibsonilla oli Grabber-bassoja -70-luvulla? Tämä kielisatsi on varmaan niiltä ajoilta ja tarkoitettu puoliakustisille soittimille. Sopii siis tyylillisesti hyvin tähän vehkeeseen, mutta tsiisus: esim. kutoskieli on paksuudeltaan 056, joten kielisetti on sellaista vaijeritavaraa, että paksun kaulan kanssa soittaminen on pelkää tuskaa.

Mikkien valintakytkimet on myös rakennettu kondensaattorien avulla sellaisiksi, että koskaan ei tiedä mikä on päällä ja mikä pois päältä ja millaisen elektroniikan kautta signaali kulkee.  Ihan sama onko päälle/pois kytkin missä asennossa kun aina soi, eri soundilla tosin.

Kielet siis menevät vielä vaihtoon ja elektroniikan tinailen uudelleen kokoon. Sitten alkaa paketti olla koossa. Ei tästä todellakaan erinomaista kitaraa tullut, mutta eiköhän se käyttöön tule. Kiinnostaako?

Puolalainen piru, osa 2

Do dih... aiemmin aloittamani puolaisen Defilin kunnostuksen kakkosvaihe, jossa kaikki voi mennä pieleen.

 Filleri on siis levitetty ja sen jälkeen on tullut hiottua, hiottua ja vielä kerran hiottua. Ensin nelisatasella paperilla, sitten kasisatasella ja lopulta 1500:lla. Body alkaa siis olla kunnossa maalausta varten.

 

 

Vaimo tosin heitti ilmoille ajatuksen, että mitä jos soitinta ei maalaisi ollenkaan? Ajatus on toisaalta hyvin houkutteleva: saisipa ainakin soittimen, jossa näkisi miten se on tehty ja ei tuo sävykään olisi kovin paha. Muutamat kitatut kohdat pohjassa ja kansivanerissa olevat vauriot, joihin on tarttunut enemmän maalia, saivat minut kuitenkin toisiin ajatuksiin.
 
Olen käyttänyt aikaisemmin autojen ja moottoripyörien värikartoista löytyviä värejä kohtuullisella menestyksellä (ks tämä: http://pelkonensaartimusic.blogspot.fi/2013/09/lisaa-teletappeja.html). Marssin siis SP-automaalit –liikeeseen Hyvinkäälle ja valitsin Triumph-prätkien värikartasta itselleni mieluisen sävyn. Haaste on se, että väri on niin kutsuttu candy-väri, jossa lopullinen väri muodostuu pohjaväristä ja pintaväristä sekä lakasta. Pintavärin määrä vaikuttaa siihen, minkä värinen vehkeestä lopulta tulee. Siis, haasteita edessä, etenkin, kun minulla on taipumus maalin valuttamiseen. Alla candyn komponentit. Osaatteko näiden perusteella arvata lopullisen värisävyn?

 

En maalaa vielä tänään: ensin täytyy rakentaa teline, jossa voin pyöritellä kitaran bodya joka suuntaan. Yhtä lankkua roikotin kerran rautalangasta: sain tehtyä upean pinnan, sitten lanka irtosi ja lankku putosi lattialle. Arvaahan sen miten siinä kävi: halki meni!

Projekti siis jatkuu...

Soitinrakentajan hirvenluusoppaa

Olin jostain lukenut, että parhaimmat tallat saadaan luonnonluusta. Kun luupalan kilohinta tuntui kohtuulliselta, päätin testata luun työstämistä omin neuvoin. Minulla on sukulaisissa ja ystävissä monta hirvimetsällä juoksijaa, joten pyysin heiltä säästämään minulle sääriluut. Näitä kertyykin joka syksy mukava määrä. Raakaa luuta ei kuitenkaan pidä ruveta työstämään - se homehtuu tai mätänee helposti - vaan luut on ensin keitettävä.

Suosittelen ulkona keittämistä. Haju on nimittäin kamala, ja jos käy niinkuin kerran allekirjoittaneelle - poltin yhden luusatsin pohjaan - suorastaan keskitysleirimäinen. Olen testaillut useita keittoaikoja ja omasta mielestä 12 tuntia on minimi ja yli 20 tunnin keittämisestä  ei enää ole merkittävää hyötyä. Veteen kannattaa lisätä suolaa ja/tai etikkaa, edellinen tuntuu osallistuvan luun kovettumiseen ja jälkimmäinen neutralisoi hajua. Kerran kokeilin vaatteidenpesuainetta valkaisumielessä, mutta se pehmensi turhaan luun pintaa.

Ensin leikkaan sääriluun halutun kokoisiksi paloiksi remonttisahalla (tämä on sitten teurastajan työtä, joten oma terä tähän osuuteen): 10 - 15 senttiä sopii minun tarpeisiini. Keittäminen kannattaa jakaa kahteen osaan. Pari tuntia suhteellisen kovalla lämmöllä, jolloin saa keitettyä irtonaisen aineksen ja luuytimet luusta irti ja sitten juuri ja juuri kiehuvalla vedellä loppuaika veden vaihtamisen ja moskien irroittamisen jälkeen. Vettä kannattaa tosiaan tarkkailla ja lisätä tarpeen mukaan. Itse ostin keittämiseen ylhäällä olevan näköisen parsakattilan, joka helpottaa huomattavasti luiden käsittelyä.

Sitten annan luiden kuivua kuukauden pari, jolloin ne kovettuvat lopullisesti. Mokasin kerran laittamalla puolikuivat luut muovirasiaan ja nehän homehtuvat, koska ovat orgaanista ainetta. Työstämisessä luu käyttäytyy kuin erittäin kova puu, paitsi että haisee sahatessa pahalle ja irtoava pöly on tosi ikävää sisäänhengitettävää, joten suosittelen hengityssuojaimia. Poralla tai dremel-tyyppisellä vempeleellä työstö onnistuu myös hyvin.

Tallojen lisäksi luu taipuu monenlaiseen käyttöön. Otelaudan koristeeksi, koruksi ja vaikka potikan nupeiksi. Tallana kovaksi keitetty ja kuivatettu luu on ylivoimaisen parasta sekä soinnillisesti että työstettävyytensä vuoksi.

Yllä on Pelkosen Hannun modaamaan putkiradiovahvistimeen tekemäni korvaavat pääkällövalitsimet. Ja kyllä sääriluusta saa slideputkenkin. Tosin se kannattaa hioa ja kiillottaa kovaksi, muuten saundi on löysän pehmeä (joka tosin sopii bluesiin sekin).

Puolalainen piru, osa 1

...tai ei oikeastaan Devil, vaan Defil, mallimerkinnältään Melodia 2. Onnistuin dyykkaamaan moisen Britannian eBaysta, tosin myyjä oli Puolasta. Kitara oli niin kutsutusti ”projektikuntoinen”, mutta ajatus puolalaisesta 335-kopiosta viehätti, etenkin, kun vehkeessä on liukusäätimet!

 

Kaiveltuani tietoa Defilistä huomasin, että tehdas on tehnyt paljon kitaroita ja kitaramalleja. Täältä löytyy tietoa Melodia 2:sta: http://cheesyguitars.com/defil_melodia.html. Sellainen korjaus täytyy tehdä edellä mainitun webbisivun tietoihin, että kaula ei ole vaahteraa vaan pyökkiä! Kaula on lisäksi melko tukeva, koska siinä ei ole rautaa. Lisäksi otelauta poikkileikkaukseltaan täysin suora. Kaula siis kertoo sen, että soittimen teossa ei ole hienosteltu: ei kaarevia muotoja, ei monimutkaisia tekniikoita. Otelautamerkinnätkin on saatu paikoilleen suoralla sahalla, eli intarsiataitoja ei ole tarvittu. Kitaran body on tosin tehty hyvin, joskin elektroniikkaa ja mikkejä varten tehty aukko on hirmuinen: kitara on todellakin PUOLI-akustinen, koska melkein puolet kannesta puuttuu.

 

 

Minun yksilöni sisältä löytyi leima, joka viittaa vuoteen 1979. Soitin on myöhemmin maalattu ja lakattu uudestaan (toivon, että homma on tehty tehtaalta lähdön jälkeen, koska työn jälki on hirveää).

 

 

 

Siis: projekti käyntiin:

Purin soittimen. Osat ovat alkuperäisiä lukuunottamatta virityskoneistoja: ne aion vaihtaa, koska kultaiset virittimet eivät oikein sovi tyyliin. Pleksi on haljennut ja loppuosa puuttuu, joten ratkaisuksi pitää keksiä jotain: pleksin haluaisin kuitenkin säilyttää. Mikit menevät uusiksi ja puuttuvat talla pitää korvata jollakin.

Ryhdyin irrottamaan maaleja ja kaulan lakkaa. Jos Puolassa tehtäisiin versio elokuvasta ”Flubber, mahtava mönjä”, niin tietäisin mistä sen mönjän saisi: kun kaulan lakan pehmitti Nitromorsilla, sai aikaan käsittämätöntä venyvää tahnaa, joka mm. liimasi kumihanskojen sormet toisiinsa kiinni pysyvästi. Bodyn peittävä musta maali irtosi vähän helpommin, mutta senkin irrottamiseen tarvittiin kolme Nitromors-kerrosta.  Samalla huomasin, että maalin alla ei ollut käytetty mitään filleriä, eli maali oli uponnut kannen ja pohjan vaneriin. Soittimesta ei siis tule väritykseltään sunburstia, koska mikään läpikuultava väritys ei onnistu.

 Sain lopulta maalit irti, tein bodyyn välihionnan ja vedin pohjalle kerroksen lakkaa. Sen päälle on hionnan jälkeen hyvä vetää pintamaali.

 

 

Hioin kaulan täysin paljaaksi ja viimeistelyhionnan jälkeen vedin kaulaan mehiläisvahan. Kaivelin vanhoja varastojani ja löysin kohtuullisesti kitaran tyyliin sopivat niklatut virittimet, jotka ruuvailin paikoilleen. Kaulan ykkös- ja kakkosnauha menevät vielä vaihtoon kuluneisuuden takia.

 

 

Siis, tässä ollaan... myöhemmin lisää projektin etenemisestä....

 

Naukuva kissankuppi

No niin, Hanu-setä täällä taas piirtää ja kertoo...

 

Päätin sitten lopulta tehdä kissankuppisoittimen. Olin joskus ostanut kirpputorilta mystisen vanerilaatikon kahdella eurolla. Se tosin irvisteli joka suuntaan, nurkat oli vahvistettu pellillä ja kokoa oli soitinrakennukseen vähän liikaa. Purin siis laatikon, sahasin vanerit haluamaani kokoon ja kasasin laatikon uudestaan: rimoitin reunat, jolloin sain palaset tukevasti paikoilleen. Sivut ovat kuusimillistä tavaraa, kansi ja pohja nelimillistä. Alla olevassa kuvassa näkyvät kolme laudankappaletta laatikon pohjalla liimasin klossiksi kaulan alle: siihen reiät, ja kaula ruuveilla kiinni. Päättelin, että rakenne on niin tukevaa tekoa, että mitään koko kaikukopan läpi kulkevaa vahvistusta ei tarvita.

 

Kissankuppia varten tein reiän kanteen ja – hitto vieköön – liian suuren. Ainoa tapa korjata oli tehdä alle vahvistusrengas ja upottaa kuppi kokonaan kanteen. Tällaista saattaa joskus tapahtua näissä kotiprojekteissa. Kun soitin oli lopulta koossa huomasin, että ratkaisu olikin aika hyvä: kuppi ei pääse vötkyilemään reiässään ja liitos on tukeva.

 

 

Kaikukopan maalasin ensin mustaksi ja sitten sävytin sen vetämällä päälle ohuen, ei-peittävän kerroksen sinistä metallihohtomaalia. Itse tykkään lopputuloksesta. Olin tosin vähän liian innokas jatkamaan projektia, joten en malttanut odottaa maalin täydellistä kuivumista, joten pinta ei ole ihan täydellinen... enää...

 

Kielenpitimeksi vääntelin taas yhden trapetsin: pituudesta täytyi ottaa pois melkein 10 senttiä. Liimasin piezomikin kissankuppiin ja asensin varsinaiseksi mikiksi double rail –humbuckerin (resistanssi reilut 9 K). Sellaisen siksi, että tilaa oli kuitenkin rajallisesti ja toisaalta halusin täyteläistä ja tukevaa sekä suht häiriötöntä soundia. Kummallekin mikille oma volyyminsäätö jolloin soundia pystyy miksaamaan laidasta laitaan.
 
Virittelin prutkun avoimeen E:hen ja sitten testaamaan: humppari toimii kuten pitääkin, eli soundi on muheva ja lämmin. Kun siihen soundiin alkaa sekoittaa kissankupista tulevaa piezosignaalia, tulee mukaan terävää metallista klangia, ihan kuin olin ajatellutkin. Pelkällä piezolla soundi on sietämättömän terävä ainakin omaan korvaani. Esteettisesti silmään minulla sattuu se, että vehkeessä on kullanvärisiä osia, hopeanvärisiä osia ja mustia osia, koska rakentelin soittimen kokoon palasista mitä sattui kotoa löytymään. No, ehkä tuo kuuluukin vähän tällaiseen ”ghettosoittimen” tyyliin.

 

 

Onko kenelläkään tarvetta tälle tai tällaiselle tai aiemmin esitellyille yksi-, kaksi- tai kolmikielisille vehkeille, jos innostun tekemään näitä lisää? Ottakeepa yhteyttä jos kiinnostaa... Tsekatkaa myös http://pelkonensaartitori.blogspot.fi

Lisää teletappeja

Kun nyt Jarmo aloitti Telecaster-jutun, niin pakko kai sitä on jatkaa...

Esitelen tässä omat näkemykseni Teleistä. Ensimmäinen on HK-merkkinen halpiskitara, jonka ostin Huuto.netistä uutena. Hämmästyin, miten hyvälaatuisen soittimen sain: laadukasta työtä, hyvät osat, hieno viimeistely ja se aito Telen tvängä-soundi. Sen verran olen muuttanut kitaraa, että vaihdon tallaamiksiksi Seymour Duncanin isonapaisen ja vähän kuumemman mikin, jossa on kelan puolitusmahdollisuus. Nyt takamikistä saa ulos sekä perinteisen ohuen Tellu-soundin että vähän räväkämän rokkirähinän. Kelanpuolituskytkin on mikkivalitsimen ja volyymipotikan välissä. Tämä on yksi suosikkikitaroistani.

 

...Ja tässä näyte siitä, miten HK:n Tellu-kopio soi: Jarmon ja minun toteuttama "Mubalele Mama" (kokoonpanolla "Hota"). Jarmo hoitaa komppipolitiikan Tokain 335-kopiolla ja minä sooloilen päälle HK Telellä. Tässä ei pummeja korjailtu, joten rytmikäsitykseni on lievästi sanoen afrikkalainen....

Ja sitten vähän raskaampaa tulkintaa. Alla paloista kokoamani Tele: kokovaahterakaula, jämäkkä leppäbody jonka sävy on Triumph-moottoripyörien värikartastosta (itse maalattu). Tallamikkinä EMG:n humbucker (tämän aion vielä joskus vaihtaa: en ole täydellisen ihastunut soundiin) ja edessä Kent Armstrongin humbucker, joka on vähän tavallista humbuckeria kylmempi, eli soundi on yksi- ja kaksikelaisen välimaastossa (resistanssi reilut 8 K). Pidän todella paljon etumikin soundista: lämpöä riittää, mutta ääni ei ole koko ajan säröllä.

Ja ettei modaaminen loppuisi siihen, rakensin kitaran sisään boosterin. Kyseessä on yksinkertainen transistoriboosteri, joka on toteutettu yhdellä trankulla, neljällä vastuksella ja kahdella kondensaattorilla. Konkkien arvoja muuttamalla boosterin voi muokata diskantteja, bassoja tai koko äänialuetta korostavaksi. Omani on suhteellisen tasapainoinen. Kitaran kytkinpaneelissa on mikkien valintakytkin, takamikin puolituskytkin, boosterin katkaisin ja volyymipotikka, joka on yhteinen boosterille ja tavalliselle passiivikäytölle: ihan lennosta boosteria ei vaivattomasti saa päälle, koska jos kitaraa soittaa ”nuppi kaakossa” ja kytkee boosterin päälle, tulee tehoa tolkuttomasti lisää. Boosteria kytkiessä tulee siis vähän ensin tiputtaa volyymiä. No, Kyllä tuohonkin on oppinut. Kun boosteri on täysillä, on soundissa rupea ihan riittävästi: kitaran soundi menee jo Hendrix-osastolle. Itse pidän vähän hillitymmästä mutta muhevasta särösuondista, joka irtoaa volyyminupin ollessa siinä kahdeksikon paikkeilla. Nam!

 
Tässä boosterin rakennusohje:

 
Kyseessä on siis Electro Harmonixin LPB-1:n mukaan tehty viritys: helppo homma, vaikka ei olisi koskaan liiemmälti elektroniikkaa rakennellutkaan.  0.1 uF:n kondensaattoreilla (sama kuin 100 nF) soundi mielestäni on täysin tukossa. Itse suosin 0.047 uF:n (47 nF) kondensaattoreita ja jos diskattivoittoista soundia hakee, niin 0.022 uF (22 nF) tai ehkä jopa 0.01 uF (10 nF) ovat kokeilemisen arvoisia. Transistorinakin kannattaa kokeilla 2N5088:n tilalla BC549C:tä tai B:tä. Ne eivät ole soundiltaan niin puhtaita, eli ovallisia valintoja tällaiselle rupi-intoilijoille. C on vähän suurempi vahvistukseltaan kuin B.

Mainittakoon, että asensin kaksi tällaista boosteria pedaalikoteloon. Toisen boosterin tein tasapainoisesti boostaavaksi ja toisen diskanttivoittoiseksi. Kytkimellä voi valita käyttääkö yhtä boosteria vai kytketäänkö ne peräkkän, siis siten, että toinen boostaa toisen jo valmiiksi boostaamaa signaalia. Boostereiden väliin kannattaa laittaa (erotus-)kondensaattori, koska muuten toisen boosterin volyymin vääntely vaikuttaa myös toiseen. Vastaava tuplaboosteri-ideahan on EHX:n Double Muffissa. Hyvä tuli!

Telepalapelit

Olin jo pitkään - siis noin kolmekymmentä vuotta - haaveillut telecasterista. En niin paljoa, että olisin ostanut uuden, mutta niin paljon kuitenkin, että sellainen piti saada. Olin ihmetellyt telen saundimaailmaa: miten samanlaisesta kitarasta voikin saada niin erilaisen saundin ja miten monipuolisesti soitin sopii erilaisiin musiikkityyleihin.

Toinen sointi-ihanteeni oli Ed Bickertin varsin puhdas jazz-saundi. Kitaristiin olin tutustunut Juntusen Jounin vihjattua, että tätä kannattaisi kuunnella Paul Desmondin levyillä. Toinen puolestaan juonsi juurensa jo 1970-luvulta, jolloin aloin kuunnella säännöllisesti Status Quoa: säröinen rock-saundi piti saada siis myös.

Varsin pian tajusin, että molempien saundien soittaminen samalla kitaralla olisi hankalaa. Päätin siis tehdä kaksi teleä, toisen puoliakustisen jatsinsoittoon ja toisen niin paholaismaisella yliohjautuvalla särölla kuin mahdollista. Olin tuossa vaiheessa jo sahaillut tarpeeksi lautoja, joten annoin itselleni luvan koota molemmat kitarat puolivalmiista osista ja päätin panostaa viimeistelyyn ja saundin hakemiseen.

Ensimmäisen kitaran osat tilasin StewardMacdonaldsilta, joka on hyvä paikka hankkia myös soitinrakentamiseen liittyviä työkaluja. Ostin onton lankun ja standardi telen mikit. Olin hakenut noihin aikoihin kaukoidästä silkkiä, jolla päällystin lankun aitoon paisley-henkeen. Kangas kannattaa liimaamisen jälkeen lakata riittävän monta kertaa, että se imee itsensä kovaksi lakasta.

Laitoin kitaraan paksun hiotun jatsikielisatsin, joka osoittautui virheeksi. Telen hento peruskaula ja ontto lankku eivät kestäneet sitä. Samalla olin ihastellut Örmälän Sepon Brigsby-vibrakampea, joten päätin modata kitaraa hieman: palautin peruskielisetin ja lisäsin vibran ja johan alkoi soida.

Tämän jälkeen kävin rock-telen kimppuun. StewMacissa olin törmännyt Black Ice-komponenttiin, jolla luvattiin yliohjaus ilman pattereita. Francis Rossin kitaran kuvia katsellessani huomasin hänen huijanneen minua: normaalin telen mikin sijasta hänen kitarassaan oli yksikelaisen kokoinen humbuggeri. Lankuksi hankin paksuimman mahdollisen umpipuulankun, jolla hain sustainia.

Rock-kitaraan piti saada myös räimehenkistä estetiikkaa, joten etsin mahdollisimman paljon pääkalloaiheisia kitaranosia ja jatkoin kokeilujani kertakäyttötatuointien käytöstä soittimien koristelussa. Ne voi kiinnittää puhtaalle puulle samalla tavalla kuin ihmisen iholle ja päällemaalata sen jälkeen soittimen viimeistelyyn käytetyllä lakalla.

Saundista tuli juuri sellainen kuin olin toivonutkin: yliohjautumisen kanssa saa tehdä töitä, ettei se karkaa käsistä ja soitin huutaa kuin pistetty eläin kun sen kytkee putkivahvistimeen. Se oli pakko nimetä BlueDeath-teleksi.

Hengellisiä neekerilauluja Rytmikuninkaiden tapaan

Vihjailin aikaisemmin kaksikielisiin soittimiin liittyen, että ne olivat kovassa käytössä Rhythm Kingz of Bushel Finlandin eli Vakka-Suomen Rytmikuninkaiden viimeisimmässä äänityssessiossa. Vaimoni löysi minulle kirpputorilta kirjan ”Hengellisiä neekerilauluja”, joka sisältää suomen- ja englanninkieliset sanat, nuotit ja sekakuorosovitukset noin kymmenelle negro spiritualille. No, nuotithan me heitimme kuvainnollisesti roskiin ja teimme hengellisistä lauluista vähän tiukemmat sovitukset.

Ohessa yksi näyte: tämä pahuksen blogityökalu ei salli audiotiedoston suoraa lataamista osaksi blogipostausta, joten tein biisistä videon. Kiitos vain tuntemattomalle kuvataiteilijalle: musiikin krediitit menevät siis Rhythm Kingz of Bushel Finlandille ja kuvien krediitit tuntemattomalle (ruotsalaiselle) artistille. Yritämme saada äänitykset julkaistuksi piakkoin vähän virallisempaa kanavaa pitkin...