Puolalainen piru, osa 3. Se soi!

 No niin, se on valmis. Melkein...

Vedin pintaan siis candy-värin, joka osoittautui sävyltään ihan muuksi kuin luulin. Tämän piti olla kullanruskeaa... Kuvassa värisävyä vääristää valo. Luonnossa väri on jossain pistaasin ja Gibson Gold Topin välissä. Täytyy käydä maalikaupassa kysymässä mikä meni vikaan.

 

Tein haljenneen pleksin päähän korjauksen, asensin uudet mikit ja uudet hihnannupit. Puuttuvien liukupotikoiden nuppien tilalle löytyi vanhasta varastosta vastaavat tuotteet (taas tuli todistetuksi, että kannattaa jemmata kaikki, mikä liikkuu).

Kaula oli järkyttävän korkealla joten sahasin liitoskohdasta 7 mm siivun pois ja muutin samalla vähän kaulan kulmaa. Silloin sain kielet kuta kuinkin järkevään asentoon kanteen nähden. Tämä tosin johti siihen, että uutta rullatallaa piti vähän muotoilla pohjapuolelta. Alla kuva alkuperäisestä kaulan asennosta:

 

Kieliksi löytyi todellinen klassikkokielisatsi. Muistatteko, kun Gibsonilla oli Grabber-bassoja -70-luvulla? Tämä kielisatsi on varmaan niiltä ajoilta ja tarkoitettu puoliakustisille soittimille. Sopii siis tyylillisesti hyvin tähän vehkeeseen, mutta tsiisus: esim. kutoskieli on paksuudeltaan 056, joten kielisetti on sellaista vaijeritavaraa, että paksun kaulan kanssa soittaminen on pelkää tuskaa.

Mikkien valintakytkimet on myös rakennettu kondensaattorien avulla sellaisiksi, että koskaan ei tiedä mikä on päällä ja mikä pois päältä ja millaisen elektroniikan kautta signaali kulkee.  Ihan sama onko päälle/pois kytkin missä asennossa kun aina soi, eri soundilla tosin.

Kielet siis menevät vielä vaihtoon ja elektroniikan tinailen uudelleen kokoon. Sitten alkaa paketti olla koossa. Ei tästä todellakaan erinomaista kitaraa tullut, mutta eiköhän se käyttöön tule. Kiinnostaako?