Telepalapelit

Olin jo pitkään - siis noin kolmekymmentä vuotta - haaveillut telecasterista. En niin paljoa, että olisin ostanut uuden, mutta niin paljon kuitenkin, että sellainen piti saada. Olin ihmetellyt telen saundimaailmaa: miten samanlaisesta kitarasta voikin saada niin erilaisen saundin ja miten monipuolisesti soitin sopii erilaisiin musiikkityyleihin.

Toinen sointi-ihanteeni oli Ed Bickertin varsin puhdas jazz-saundi. Kitaristiin olin tutustunut Juntusen Jounin vihjattua, että tätä kannattaisi kuunnella Paul Desmondin levyillä. Toinen puolestaan juonsi juurensa jo 1970-luvulta, jolloin aloin kuunnella säännöllisesti Status Quoa: säröinen rock-saundi piti saada siis myös.

Varsin pian tajusin, että molempien saundien soittaminen samalla kitaralla olisi hankalaa. Päätin siis tehdä kaksi teleä, toisen puoliakustisen jatsinsoittoon ja toisen niin paholaismaisella yliohjautuvalla särölla kuin mahdollista. Olin tuossa vaiheessa jo sahaillut tarpeeksi lautoja, joten annoin itselleni luvan koota molemmat kitarat puolivalmiista osista ja päätin panostaa viimeistelyyn ja saundin hakemiseen.

Ensimmäisen kitaran osat tilasin StewardMacdonaldsilta, joka on hyvä paikka hankkia myös soitinrakentamiseen liittyviä työkaluja. Ostin onton lankun ja standardi telen mikit. Olin hakenut noihin aikoihin kaukoidästä silkkiä, jolla päällystin lankun aitoon paisley-henkeen. Kangas kannattaa liimaamisen jälkeen lakata riittävän monta kertaa, että se imee itsensä kovaksi lakasta.

Laitoin kitaraan paksun hiotun jatsikielisatsin, joka osoittautui virheeksi. Telen hento peruskaula ja ontto lankku eivät kestäneet sitä. Samalla olin ihastellut Örmälän Sepon Brigsby-vibrakampea, joten päätin modata kitaraa hieman: palautin peruskielisetin ja lisäsin vibran ja johan alkoi soida.

Tämän jälkeen kävin rock-telen kimppuun. StewMacissa olin törmännyt Black Ice-komponenttiin, jolla luvattiin yliohjaus ilman pattereita. Francis Rossin kitaran kuvia katsellessani huomasin hänen huijanneen minua: normaalin telen mikin sijasta hänen kitarassaan oli yksikelaisen kokoinen humbuggeri. Lankuksi hankin paksuimman mahdollisen umpipuulankun, jolla hain sustainia.

Rock-kitaraan piti saada myös räimehenkistä estetiikkaa, joten etsin mahdollisimman paljon pääkalloaiheisia kitaranosia ja jatkoin kokeilujani kertakäyttötatuointien käytöstä soittimien koristelussa. Ne voi kiinnittää puhtaalle puulle samalla tavalla kuin ihmisen iholle ja päällemaalata sen jälkeen soittimen viimeistelyyn käytetyllä lakalla.

Saundista tuli juuri sellainen kuin olin toivonutkin: yliohjautumisen kanssa saa tehdä töitä, ettei se karkaa käsistä ja soitin huutaa kuin pistetty eläin kun sen kytkee putkivahvistimeen. Se oli pakko nimetä BlueDeath-teleksi.