Lisää teletappeja

Kun nyt Jarmo aloitti Telecaster-jutun, niin pakko kai sitä on jatkaa...

Esitelen tässä omat näkemykseni Teleistä. Ensimmäinen on HK-merkkinen halpiskitara, jonka ostin Huuto.netistä uutena. Hämmästyin, miten hyvälaatuisen soittimen sain: laadukasta työtä, hyvät osat, hieno viimeistely ja se aito Telen tvängä-soundi. Sen verran olen muuttanut kitaraa, että vaihdon tallaamiksiksi Seymour Duncanin isonapaisen ja vähän kuumemman mikin, jossa on kelan puolitusmahdollisuus. Nyt takamikistä saa ulos sekä perinteisen ohuen Tellu-soundin että vähän räväkämän rokkirähinän. Kelanpuolituskytkin on mikkivalitsimen ja volyymipotikan välissä. Tämä on yksi suosikkikitaroistani.

 

...Ja tässä näyte siitä, miten HK:n Tellu-kopio soi: Jarmon ja minun toteuttama "Mubalele Mama" (kokoonpanolla "Hota"). Jarmo hoitaa komppipolitiikan Tokain 335-kopiolla ja minä sooloilen päälle HK Telellä. Tässä ei pummeja korjailtu, joten rytmikäsitykseni on lievästi sanoen afrikkalainen....

Ja sitten vähän raskaampaa tulkintaa. Alla paloista kokoamani Tele: kokovaahterakaula, jämäkkä leppäbody jonka sävy on Triumph-moottoripyörien värikartastosta (itse maalattu). Tallamikkinä EMG:n humbucker (tämän aion vielä joskus vaihtaa: en ole täydellisen ihastunut soundiin) ja edessä Kent Armstrongin humbucker, joka on vähän tavallista humbuckeria kylmempi, eli soundi on yksi- ja kaksikelaisen välimaastossa (resistanssi reilut 8 K). Pidän todella paljon etumikin soundista: lämpöä riittää, mutta ääni ei ole koko ajan säröllä.

Ja ettei modaaminen loppuisi siihen, rakensin kitaran sisään boosterin. Kyseessä on yksinkertainen transistoriboosteri, joka on toteutettu yhdellä trankulla, neljällä vastuksella ja kahdella kondensaattorilla. Konkkien arvoja muuttamalla boosterin voi muokata diskantteja, bassoja tai koko äänialuetta korostavaksi. Omani on suhteellisen tasapainoinen. Kitaran kytkinpaneelissa on mikkien valintakytkin, takamikin puolituskytkin, boosterin katkaisin ja volyymipotikka, joka on yhteinen boosterille ja tavalliselle passiivikäytölle: ihan lennosta boosteria ei vaivattomasti saa päälle, koska jos kitaraa soittaa ”nuppi kaakossa” ja kytkee boosterin päälle, tulee tehoa tolkuttomasti lisää. Boosteria kytkiessä tulee siis vähän ensin tiputtaa volyymiä. No, Kyllä tuohonkin on oppinut. Kun boosteri on täysillä, on soundissa rupea ihan riittävästi: kitaran soundi menee jo Hendrix-osastolle. Itse pidän vähän hillitymmästä mutta muhevasta särösuondista, joka irtoaa volyyminupin ollessa siinä kahdeksikon paikkeilla. Nam!

 
Tässä boosterin rakennusohje:

 
Kyseessä on siis Electro Harmonixin LPB-1:n mukaan tehty viritys: helppo homma, vaikka ei olisi koskaan liiemmälti elektroniikkaa rakennellutkaan.  0.1 uF:n kondensaattoreilla (sama kuin 100 nF) soundi mielestäni on täysin tukossa. Itse suosin 0.047 uF:n (47 nF) kondensaattoreita ja jos diskattivoittoista soundia hakee, niin 0.022 uF (22 nF) tai ehkä jopa 0.01 uF (10 nF) ovat kokeilemisen arvoisia. Transistorinakin kannattaa kokeilla 2N5088:n tilalla BC549C:tä tai B:tä. Ne eivät ole soundiltaan niin puhtaita, eli ovallisia valintoja tällaiselle rupi-intoilijoille. C on vähän suurempi vahvistukseltaan kuin B.

Mainittakoon, että asensin kaksi tällaista boosteria pedaalikoteloon. Toisen boosterin tein tasapainoisesti boostaavaksi ja toisen diskanttivoittoiseksi. Kytkimellä voi valita käyttääkö yhtä boosteria vai kytketäänkö ne peräkkän, siis siten, että toinen boostaa toisen jo valmiiksi boostaamaa signaalia. Boostereiden väliin kannattaa laittaa (erotus-)kondensaattori, koska muuten toisen boosterin volyymin vääntely vaikuttaa myös toiseen. Vastaava tuplaboosteri-ideahan on EHX:n Double Muffissa. Hyvä tuli!

Telepalapelit

Olin jo pitkään - siis noin kolmekymmentä vuotta - haaveillut telecasterista. En niin paljoa, että olisin ostanut uuden, mutta niin paljon kuitenkin, että sellainen piti saada. Olin ihmetellyt telen saundimaailmaa: miten samanlaisesta kitarasta voikin saada niin erilaisen saundin ja miten monipuolisesti soitin sopii erilaisiin musiikkityyleihin.

Toinen sointi-ihanteeni oli Ed Bickertin varsin puhdas jazz-saundi. Kitaristiin olin tutustunut Juntusen Jounin vihjattua, että tätä kannattaisi kuunnella Paul Desmondin levyillä. Toinen puolestaan juonsi juurensa jo 1970-luvulta, jolloin aloin kuunnella säännöllisesti Status Quoa: säröinen rock-saundi piti saada siis myös.

Varsin pian tajusin, että molempien saundien soittaminen samalla kitaralla olisi hankalaa. Päätin siis tehdä kaksi teleä, toisen puoliakustisen jatsinsoittoon ja toisen niin paholaismaisella yliohjautuvalla särölla kuin mahdollista. Olin tuossa vaiheessa jo sahaillut tarpeeksi lautoja, joten annoin itselleni luvan koota molemmat kitarat puolivalmiista osista ja päätin panostaa viimeistelyyn ja saundin hakemiseen.

Ensimmäisen kitaran osat tilasin StewardMacdonaldsilta, joka on hyvä paikka hankkia myös soitinrakentamiseen liittyviä työkaluja. Ostin onton lankun ja standardi telen mikit. Olin hakenut noihin aikoihin kaukoidästä silkkiä, jolla päällystin lankun aitoon paisley-henkeen. Kangas kannattaa liimaamisen jälkeen lakata riittävän monta kertaa, että se imee itsensä kovaksi lakasta.

Laitoin kitaraan paksun hiotun jatsikielisatsin, joka osoittautui virheeksi. Telen hento peruskaula ja ontto lankku eivät kestäneet sitä. Samalla olin ihastellut Örmälän Sepon Brigsby-vibrakampea, joten päätin modata kitaraa hieman: palautin peruskielisetin ja lisäsin vibran ja johan alkoi soida.

Tämän jälkeen kävin rock-telen kimppuun. StewMacissa olin törmännyt Black Ice-komponenttiin, jolla luvattiin yliohjaus ilman pattereita. Francis Rossin kitaran kuvia katsellessani huomasin hänen huijanneen minua: normaalin telen mikin sijasta hänen kitarassaan oli yksikelaisen kokoinen humbuggeri. Lankuksi hankin paksuimman mahdollisen umpipuulankun, jolla hain sustainia.

Rock-kitaraan piti saada myös räimehenkistä estetiikkaa, joten etsin mahdollisimman paljon pääkalloaiheisia kitaranosia ja jatkoin kokeilujani kertakäyttötatuointien käytöstä soittimien koristelussa. Ne voi kiinnittää puhtaalle puulle samalla tavalla kuin ihmisen iholle ja päällemaalata sen jälkeen soittimen viimeistelyyn käytetyllä lakalla.

Saundista tuli juuri sellainen kuin olin toivonutkin: yliohjautumisen kanssa saa tehdä töitä, ettei se karkaa käsistä ja soitin huutaa kuin pistetty eläin kun sen kytkee putkivahvistimeen. Se oli pakko nimetä BlueDeath-teleksi.