Puolalaisen uusi elämä

No niin: vuorossa on jännittävä seurantajakso.

Puolalainen Defil siis osoittautui soittokelvottomaksi: raudaton pyökkikaula oli enemmän ja vähemmän mahdoton soitettava. Ostin siksi LP-tyylisen mahonkikaulan, ja sovittelin sen paikalleen soittimeen. Kaulan alle piti tehdä vaahterasta korotuslätkä, jolla sain kaulan oikeaan kulmaan ja korkeuteen. Sellainen kakka juttu pääsi tapahtumaan, että uuden kaulan mensuuri oli pari senttiä lyhyempi kuin vanhan, joten tallaa piti siirtää rajusti eteenpäin. Niin rajusti, että tallan kulmaa piti viistota ja pleksistäkin täytyi napata pala pois. Anyway: nyt on vire ja soittotatsi kohdillaan.

 

Lisäksi tinailin elektroniikan uuteen kuosiin: poistin alkuperäisen on-off-kytkimen käytöstä, ja laitoin kahdesta muusta painonapista on-offit kummallekin mikille. Mikeillä on omat sävynsäätönsä ja yhteinen volume. Mikeissä on vahva ja kirkas soundi (etumikki n. 10 K ja takamikki 14 K!), ja koko kitara on oivallinen soolosoitin: ääni tulee läpi vaikka minkälaisen komppiryhmän alta. Nyt kelpaa vetää burraa ja väyvää: Defil tuntuu taipuvan niin jazziin kuin rokkiinkin.

Puolalainen piru, osa 3. Se soi!

 No niin, se on valmis. Melkein...

Vedin pintaan siis candy-värin, joka osoittautui sävyltään ihan muuksi kuin luulin. Tämän piti olla kullanruskeaa... Kuvassa värisävyä vääristää valo. Luonnossa väri on jossain pistaasin ja Gibson Gold Topin välissä. Täytyy käydä maalikaupassa kysymässä mikä meni vikaan.

 

Tein haljenneen pleksin päähän korjauksen, asensin uudet mikit ja uudet hihnannupit. Puuttuvien liukupotikoiden nuppien tilalle löytyi vanhasta varastosta vastaavat tuotteet (taas tuli todistetuksi, että kannattaa jemmata kaikki, mikä liikkuu).

Kaula oli järkyttävän korkealla joten sahasin liitoskohdasta 7 mm siivun pois ja muutin samalla vähän kaulan kulmaa. Silloin sain kielet kuta kuinkin järkevään asentoon kanteen nähden. Tämä tosin johti siihen, että uutta rullatallaa piti vähän muotoilla pohjapuolelta. Alla kuva alkuperäisestä kaulan asennosta:

 

Kieliksi löytyi todellinen klassikkokielisatsi. Muistatteko, kun Gibsonilla oli Grabber-bassoja -70-luvulla? Tämä kielisatsi on varmaan niiltä ajoilta ja tarkoitettu puoliakustisille soittimille. Sopii siis tyylillisesti hyvin tähän vehkeeseen, mutta tsiisus: esim. kutoskieli on paksuudeltaan 056, joten kielisetti on sellaista vaijeritavaraa, että paksun kaulan kanssa soittaminen on pelkää tuskaa.

Mikkien valintakytkimet on myös rakennettu kondensaattorien avulla sellaisiksi, että koskaan ei tiedä mikä on päällä ja mikä pois päältä ja millaisen elektroniikan kautta signaali kulkee.  Ihan sama onko päälle/pois kytkin missä asennossa kun aina soi, eri soundilla tosin.

Kielet siis menevät vielä vaihtoon ja elektroniikan tinailen uudelleen kokoon. Sitten alkaa paketti olla koossa. Ei tästä todellakaan erinomaista kitaraa tullut, mutta eiköhän se käyttöön tule. Kiinnostaako?

Puolalainen piru, osa 2

Do dih... aiemmin aloittamani puolaisen Defilin kunnostuksen kakkosvaihe, jossa kaikki voi mennä pieleen.

 Filleri on siis levitetty ja sen jälkeen on tullut hiottua, hiottua ja vielä kerran hiottua. Ensin nelisatasella paperilla, sitten kasisatasella ja lopulta 1500:lla. Body alkaa siis olla kunnossa maalausta varten.

 

 

Vaimo tosin heitti ilmoille ajatuksen, että mitä jos soitinta ei maalaisi ollenkaan? Ajatus on toisaalta hyvin houkutteleva: saisipa ainakin soittimen, jossa näkisi miten se on tehty ja ei tuo sävykään olisi kovin paha. Muutamat kitatut kohdat pohjassa ja kansivanerissa olevat vauriot, joihin on tarttunut enemmän maalia, saivat minut kuitenkin toisiin ajatuksiin.
 
Olen käyttänyt aikaisemmin autojen ja moottoripyörien värikartoista löytyviä värejä kohtuullisella menestyksellä (ks tämä: http://pelkonensaartimusic.blogspot.fi/2013/09/lisaa-teletappeja.html). Marssin siis SP-automaalit –liikeeseen Hyvinkäälle ja valitsin Triumph-prätkien värikartasta itselleni mieluisen sävyn. Haaste on se, että väri on niin kutsuttu candy-väri, jossa lopullinen väri muodostuu pohjaväristä ja pintaväristä sekä lakasta. Pintavärin määrä vaikuttaa siihen, minkä värinen vehkeestä lopulta tulee. Siis, haasteita edessä, etenkin, kun minulla on taipumus maalin valuttamiseen. Alla candyn komponentit. Osaatteko näiden perusteella arvata lopullisen värisävyn?

 

En maalaa vielä tänään: ensin täytyy rakentaa teline, jossa voin pyöritellä kitaran bodya joka suuntaan. Yhtä lankkua roikotin kerran rautalangasta: sain tehtyä upean pinnan, sitten lanka irtosi ja lankku putosi lattialle. Arvaahan sen miten siinä kävi: halki meni!

Projekti siis jatkuu...

Puolalainen piru, osa 1

...tai ei oikeastaan Devil, vaan Defil, mallimerkinnältään Melodia 2. Onnistuin dyykkaamaan moisen Britannian eBaysta, tosin myyjä oli Puolasta. Kitara oli niin kutsutusti ”projektikuntoinen”, mutta ajatus puolalaisesta 335-kopiosta viehätti, etenkin, kun vehkeessä on liukusäätimet!

 

Kaiveltuani tietoa Defilistä huomasin, että tehdas on tehnyt paljon kitaroita ja kitaramalleja. Täältä löytyy tietoa Melodia 2:sta: http://cheesyguitars.com/defil_melodia.html. Sellainen korjaus täytyy tehdä edellä mainitun webbisivun tietoihin, että kaula ei ole vaahteraa vaan pyökkiä! Kaula on lisäksi melko tukeva, koska siinä ei ole rautaa. Lisäksi otelauta poikkileikkaukseltaan täysin suora. Kaula siis kertoo sen, että soittimen teossa ei ole hienosteltu: ei kaarevia muotoja, ei monimutkaisia tekniikoita. Otelautamerkinnätkin on saatu paikoilleen suoralla sahalla, eli intarsiataitoja ei ole tarvittu. Kitaran body on tosin tehty hyvin, joskin elektroniikkaa ja mikkejä varten tehty aukko on hirmuinen: kitara on todellakin PUOLI-akustinen, koska melkein puolet kannesta puuttuu.

 

 

Minun yksilöni sisältä löytyi leima, joka viittaa vuoteen 1979. Soitin on myöhemmin maalattu ja lakattu uudestaan (toivon, että homma on tehty tehtaalta lähdön jälkeen, koska työn jälki on hirveää).

 

 

 

Siis: projekti käyntiin:

Purin soittimen. Osat ovat alkuperäisiä lukuunottamatta virityskoneistoja: ne aion vaihtaa, koska kultaiset virittimet eivät oikein sovi tyyliin. Pleksi on haljennut ja loppuosa puuttuu, joten ratkaisuksi pitää keksiä jotain: pleksin haluaisin kuitenkin säilyttää. Mikit menevät uusiksi ja puuttuvat talla pitää korvata jollakin.

Ryhdyin irrottamaan maaleja ja kaulan lakkaa. Jos Puolassa tehtäisiin versio elokuvasta ”Flubber, mahtava mönjä”, niin tietäisin mistä sen mönjän saisi: kun kaulan lakan pehmitti Nitromorsilla, sai aikaan käsittämätöntä venyvää tahnaa, joka mm. liimasi kumihanskojen sormet toisiinsa kiinni pysyvästi. Bodyn peittävä musta maali irtosi vähän helpommin, mutta senkin irrottamiseen tarvittiin kolme Nitromors-kerrosta.  Samalla huomasin, että maalin alla ei ollut käytetty mitään filleriä, eli maali oli uponnut kannen ja pohjan vaneriin. Soittimesta ei siis tule väritykseltään sunburstia, koska mikään läpikuultava väritys ei onnistu.

 Sain lopulta maalit irti, tein bodyyn välihionnan ja vedin pohjalle kerroksen lakkaa. Sen päälle on hionnan jälkeen hyvä vetää pintamaali.

 

 

Hioin kaulan täysin paljaaksi ja viimeistelyhionnan jälkeen vedin kaulaan mehiläisvahan. Kaivelin vanhoja varastojani ja löysin kohtuullisesti kitaran tyyliin sopivat niklatut virittimet, jotka ruuvailin paikoilleen. Kaulan ykkös- ja kakkosnauha menevät vielä vaihtoon kuluneisuuden takia.

 

 

Siis, tässä ollaan... myöhemmin lisää projektin etenemisestä....