Puolalainen piru, osa 1

...tai ei oikeastaan Devil, vaan Defil, mallimerkinnältään Melodia 2. Onnistuin dyykkaamaan moisen Britannian eBaysta, tosin myyjä oli Puolasta. Kitara oli niin kutsutusti ”projektikuntoinen”, mutta ajatus puolalaisesta 335-kopiosta viehätti, etenkin, kun vehkeessä on liukusäätimet!

 

Kaiveltuani tietoa Defilistä huomasin, että tehdas on tehnyt paljon kitaroita ja kitaramalleja. Täältä löytyy tietoa Melodia 2:sta: http://cheesyguitars.com/defil_melodia.html. Sellainen korjaus täytyy tehdä edellä mainitun webbisivun tietoihin, että kaula ei ole vaahteraa vaan pyökkiä! Kaula on lisäksi melko tukeva, koska siinä ei ole rautaa. Lisäksi otelauta poikkileikkaukseltaan täysin suora. Kaula siis kertoo sen, että soittimen teossa ei ole hienosteltu: ei kaarevia muotoja, ei monimutkaisia tekniikoita. Otelautamerkinnätkin on saatu paikoilleen suoralla sahalla, eli intarsiataitoja ei ole tarvittu. Kitaran body on tosin tehty hyvin, joskin elektroniikkaa ja mikkejä varten tehty aukko on hirmuinen: kitara on todellakin PUOLI-akustinen, koska melkein puolet kannesta puuttuu.

 

 

Minun yksilöni sisältä löytyi leima, joka viittaa vuoteen 1979. Soitin on myöhemmin maalattu ja lakattu uudestaan (toivon, että homma on tehty tehtaalta lähdön jälkeen, koska työn jälki on hirveää).

 

 

 

Siis: projekti käyntiin:

Purin soittimen. Osat ovat alkuperäisiä lukuunottamatta virityskoneistoja: ne aion vaihtaa, koska kultaiset virittimet eivät oikein sovi tyyliin. Pleksi on haljennut ja loppuosa puuttuu, joten ratkaisuksi pitää keksiä jotain: pleksin haluaisin kuitenkin säilyttää. Mikit menevät uusiksi ja puuttuvat talla pitää korvata jollakin.

Ryhdyin irrottamaan maaleja ja kaulan lakkaa. Jos Puolassa tehtäisiin versio elokuvasta ”Flubber, mahtava mönjä”, niin tietäisin mistä sen mönjän saisi: kun kaulan lakan pehmitti Nitromorsilla, sai aikaan käsittämätöntä venyvää tahnaa, joka mm. liimasi kumihanskojen sormet toisiinsa kiinni pysyvästi. Bodyn peittävä musta maali irtosi vähän helpommin, mutta senkin irrottamiseen tarvittiin kolme Nitromors-kerrosta.  Samalla huomasin, että maalin alla ei ollut käytetty mitään filleriä, eli maali oli uponnut kannen ja pohjan vaneriin. Soittimesta ei siis tule väritykseltään sunburstia, koska mikään läpikuultava väritys ei onnistu.

 Sain lopulta maalit irti, tein bodyyn välihionnan ja vedin pohjalle kerroksen lakkaa. Sen päälle on hionnan jälkeen hyvä vetää pintamaali.

 

 

Hioin kaulan täysin paljaaksi ja viimeistelyhionnan jälkeen vedin kaulaan mehiläisvahan. Kaivelin vanhoja varastojani ja löysin kohtuullisesti kitaran tyyliin sopivat niklatut virittimet, jotka ruuvailin paikoilleen. Kaulan ykkös- ja kakkosnauha menevät vielä vaihtoon kuluneisuuden takia.

 

 

Siis, tässä ollaan... myöhemmin lisää projektin etenemisestä....