Ekon kaulan seikkailut

Jarmo vaipui nostalgiaan, joten täytyy kai minunkin esitellä soittimentekijän urani alkuaikoja. Ensimmäinen sähkökitarani oli siis -70-luvun puolivälissä ostettu Eko. Soitin oli jonkinlaisesta lastulevystä tehty Strato-kopio, jossa oli useita millejä paksu sunburst-lakkaus päällä. Vibrakampi oli Bigsby-tyylinen ja sellainen, että kitara meni kerralla epävireeseen kun sitä väänsi. Mikit olivat huonot. Ensimmäinen modausurakkani oli kovertaa takamikin paikkaa isommaksi siten, että sain taka- ja keskimikin vierekkäin ja kytkettyä ne sarjaan, jolloin sain lisää tehoa takamikkiin. Värjäsin mikit tussilla mustiksi ja tein kitaraan uuden pleksin. Sitten innostuin kitaranrakennuksesta.

Ensimmäinen itse tehty kitarani oli yhdistelmä Ekon osia ja uusia osia. Soitin syntyi -70-luvun loppupuolella. Tein lankun koivusta, kaulaksi tuli Ekon kaula, tallaksi Ekon talla, mutta vibraosaston korvasin LP-tyylisellä stop-barilla. Takamikki oli DiMarzio ja etumikkinä joku halpa japsi. -70-luvulla sai ostaa boostereita, jotka oli rakennettu sellaisiksi, että ne tyrkättiin suoraan kiinni kitaran jakkiin. Purin tällaisen boosterin, ja asensin elektroniikan kitaraan sisälle. Oli upeaa saada särösuondeja suoraan kitarasta katkaisinta kääntämällä. Totta kai DiMarzioon piti rakentaa kaikenlaiset vaiheenkäännöt ja muut turhuudet sen aikaisen tyylin mukaan. Tietenkään mitään tuumakokoisia poria tai jyrsimiä ei siihen aikaan ollut, joten taltat olivat ahkerassa käytössä ja liian isot reiät tukin Plastic Paddingilla.

 

  

Koivu ei vain ole kitarapuuna kovin hyvä: bassossa koivu mielestäni toimii, mutta kitarassa sen soundi on vähän yksitotinen. Kiusasin siis kitarapajan Juha Nuutista puhelimitse ja kuulin, että hän oli kokeillut myös apassia – siis laudelautapuuta – kitaran bodyssa. Siispä tilasin apassilankkua ja rupesin hommiin. Vuosi oli jotain 1983-85. Höyläsin 45 senttiä leveän, 2 metriä pitkän ja 70 milliä paksun lankun opiskelijakämpän eteisessä konevuoraamosta vuokraamallani sähköhöylällä. Purua tuli kamalasti ja kämppäkavereiden ulkovaatteet ja kengätkin olivat apassipölyn peitossa. Apassista syntyi uusi lankku. Vanha Ekon kaula jatkoi elämäänsä tässä kitarassa samoin kuin DiMarzion mikkikin. Ekon kaula sai tosin uudet virityskoneet: ostin tietämättömyyttäni RH-koneistot, joten niiden asennuksessa tuli hienoinen ongelma. Virityskoneistot näyttävät edelleenkin aika vitsikkäästi asennetuilta. Tallaksi tuli Gotohin strato-talla ja kaulan lapaan tuli kielilukot ajan tyylin mukaisesti.  Vanhaan koivubodyyn asensin myöhemmin 8-kielisen kaulan: kaksi yläkieltä oli tuplattu niinkuin 12-kielisessä kitarassa. Kokeilu jäi tosin lyhyeksi.

 

-90-luvulla ostin jo jyrsimen ja hankin mahonkia. Rakensin vähän Les Paulia muistuttavan mahonkibodyn. Mikeiksi löytyi Hesingin Pro Centeristä käytetty Gibsonin humbucker-pari, jossa on ihan tolkuttomasti tehoa. Ekon kaula tuli kiinni tähänkin kitaraan. Vanhaan apassibodyiseen harjoittelin maalausta Wagnerin ruiskulla ja opin, että maalia kannattaa ohentaa. Myöhemmin, kun tarvitsin kitaraa kitarasyntikkaa varten, herätin apassibodyisen vehkeen uudelleen henkiin sellaisena ”puolikuntoisena”.

 

 

Ensimmäisen sähkikseni kaula on siis elänyt projekteissani kohta 40 vuotta. Luulen, että tuo mahonkiversio on sellainen, joka jää elämään. Nyt mahonkikitara on jo vähän eläkkeellä, mutta täysi peli se on vieläkin soitettavaksi. Puhdasta ja heleää soundia tuosta kitarasta on turha hakea: säröistä murinaa sitäkin enemmän.  

Nauhatonta joulua

Olin tutkiskellut intialaista musiikkia ja bluesmiesten slidekitarointia ja löytänyt mikrointervallien ihmeellisen maailman. Siitä sain idean tehdä nauhattoman kitaran. Nauhattomia bassoja olin jo tehnyt pari kappaletta ja ajattelin jatkaa samalla linjalla eli tehdä otelaudan yhdestä tasaisesta puusta. Mutta tuttu basisti kertoi tuunanneensa oman bassonsa nauhattomaksi hiomalla nauhat otelaudan tasalle. Tällä tavalla otelautaan jäi merkit perinteisille intervalleille. Sain muistaakseni Pelkosen Hannulta jonkin vanhan halvan sähkökitarankaulan ja päätin laiskuuttani tehdä nauhojen poiston brutaalilla tavalla: revin ne vain irti. Tämä paljastuikin hyväksi ideaksi, sormenpäille jäi selvät kuopat otelautaan ja hiomisen vaiva jäi pois.

Kauempaa katsottuna amatööri luulee, että kitaran otelauta on perinteinen. Kun sen sitten ottaa käteensä ja alkaa etsiä perinteisiä sointuja, alkaa hupi...Lankun tein lespaulin malliin ja laitoin kitaraan alamikiksi hyvin yliohjautuvan humbuckerin ja ylämikiksi yksikelaisen. Lisäksi tein ylimääräisen kytkimen, jolla humbuckerin voi jakaa yksikelaiseksi, joten saundeja löytyy mukavasti.

Bluesmiehen nauhaton kitara piti tietysti saada siniseksi. Vedin pohjan vesiohenteisella petsillä ja päällystin sen mehiläisvahalla. Petsi tuli mukavasti läpi vahasta hiomisvaiheessa, joten laikka lensi lopuksi sinisenä roskasankkoon. Pinnasta tuli kuitenkin hiomisen jälkeen kova ja kauniisti puun sävyt läpäisevä, joten mehiläisvahaamista voi suositella.

Koko kepistä tuli juuri sellainen, kuin olin halunnut. Otelaudan kolot auttavat löytämään soinnut ja niiden liu'uttaminen nauhattomalla pinnalla antaa musiikkiin aivan uusia ulottuvuuksia. Ja bluesissa kitaraa voi soittaa perinteisellä otteella ja kuitenkin otelaudan pintaa pitkin sormia liu'uttamalla saa aikaiseksi slide-efektin. Alamikin räkäinen saundi kruuna kaiken. Nauhattomalla soittaminen on myös hyvä korvaharjoitus, joten voin vain suositella tällaista peliä.

Soiton aika

Täytyypä esitellä teille yksi vanhempi vahvistintuotos. Olin joskus aikaisemmin ostanut kirppikseltä vanhan pöytäkellon ja rakentanut sen kuoriin styrkkarin (12ax7 ja 6L6). Kellon hieno muoto jäi vaivaamaan ja haaveilin, että rakennan joskus vastaavanlaisen vahvistimen, mutta vähän eri spekseillä. Kelloja ei vaan tullut vastaan joka kulmassa... Sitten, vuodenvaiheessa 2012/2013 törmäsin berliiniläisellä kirpputorilla tyylikkääseen kelloon, ja tiukan tinkimisen jälkeen sain sen varsin edukkaasti mukaani. Ongelmana oli, että olin pelkillä käsimatkatavaroilla reissussa, joten miten tuollaisen häkkyrän kuljettaa kotiin, kun muutakin tavaraa oli paljon? No, hätä keinot keksii: menin kello kainalossa kahvilaan, ja kahvin ja pullan lisäksi otin pöytään veitsen, jolla irrottelin kaikki ruuvit jotka kellosta löytyi. Tällä tavoin sain kellon takalevyn irti ja lyöntikoneiston irralleen. Samalla kiskoin kelloon tulevan sähköjohdon pois. Hotellilla sovittelin kelloa pilottilaukkuun ja kello sopi kuta kuinkin sentilleen laukun sisään. Siispä tungin likaiset kalsarit, sukat ja t-paidat sekä hammasharjan ja deodorantin kellon sisälle, jolloin kellon sisukset tulivat täydellisesti hyötykäyttöön. Nyt pääsi kotimatka alkamaan...

 Kotona irrottelin kellosta kaiken turhan sisäkaluston ja haljenneen etulasin. Puuosat puhdistelin ja öljysin ja messinkiosat kävin läpi krominkiillotusaineella. Päätin pitää kellotaulun paikallaan ja rakentaa toisesta viisarista volyyminupin. Tinailin virtalähteen osat kytkentäriman pätkälle ja etu- ja pääteasteen komponentit toiselle kytkentärimalle. Ujutin kellon sisään etu- ja päätemuuntajat ja tein kanteen reiät kahdelle pääteputken kannalle, etuasteputken kannalle ja tasasuntausputken kannalle. Valitsin symmetrian vuoksi etuasteputkeksi 6SL7:n ja tasuriksi 5AR4:n, koska putket ovat kuta kuinkin saman kokoiset. Pääteasteen rakensin double/parallel single ended –periaatteella kahden KT66-putken ympärille, eli styrkkari toimii ilman vaiheenkääntöä ja molemmat pääteputket pöhisevät rinnakkain.  

 

Kaikki ei mennyt niinkuin piti: käyttäessäni kahta päteputkea pääteasteessa vahvistin oskilloi eli ulvoi kuin Karita Mattila, ja vaikka tein mitä - lyhensin putkien kantojen väliset johdot minimiinsä, kokeilin kondensaattoreita anodivastusten rinnalla, rakensin takaisinkytkennän jne - niin oskillointia en saanut pois. No, sitten päätin pitää styrkkarin yksiputkisena. Ja hienosti vehje soi yhdellä KT66:llakin. Tykkään aika tummasoundisista vahvistimista ja koska tässäkään laitteessa ei ole sävynsäätöjä, niin vahvistin on todella ”yhden asian vahvistin”. Itse tykkään soundista todella paljon, ja vahvistinta voi käyttää sekä kutka kuinkin tasapainoisesti soivan kaapin kanssa kuin hyvin tummasoundisen Eminencen Lil Buddyn kanssa. Seikkailuni KT66-pääteputkien kanssa jatkuvat varmasti myös tulevaisuudessa: niin paljon tykkään putken soundista.

Talkin bout death past gone

Keijo ja allekirjoittanut olemme syvästi kiinni bluesissa, kuten jo aikaisemmin on tainnut tulla todettua. Kurkkulaulun ja omituisten äänten tuottamisen lisäksi olemme viime vuosina palanneet juurillemme ja soitelleet aina silloin tällöin kahdestaa juuribluesia.

Keijo innostui samalla tekemään laulunsanoja - näistä on tekeillä kirja, josta enemmän sen ilmestyttyä - ja minä innostuin avoimista virityksistä ja resonaattorikitaroista. Tästä seurauksena oli ensimmäinen levy, vuonna 2010 Ikuisuuden julkaisema Talkin bout death past gone. Edellä olevasta linkistä löytyy pari näytettä levyn lauluista.

Kirjoitin siihen saatteeksi seuraavan mainostekstin, joka kertoo levyn tunnelmasta kaiken: "Me emme olleet väsyneitä, meitä palelsi. Istuimme nuotiolla ja aloimme laulaa. Kotona oli joku, joka oli unohtanut meidät. Meillä ei ollut enää mitään. Rinkiimme istui joku tumma mies. Vai oliko se nainen? Se aukaisi suunsa eikä sillä ollut hampaita. Laulu oli kylmä ja samalla lämmin. Emme pelänneet enää."

Kantena käytimme tekemääni metalligrafiikkatyötä, jonka "malleina" olivat Mustosen Pekka ja Hirvaskeron Juha - armottomia bluesmiehiä molemmat:

Arvioijatkin olivat hämmästyneitä: "Surprising CDR on Finland’s Ikuisuus label we have here. Finnish artists Keijo & Jarmo sing the most stripped down suicidal traditional blues and folk on Talkin Bout Death Past Gone. Not much info about this on the net, I really wonder what inspired this harmonica induced primitive Americana folk in Tampere." Ei noita Tampereella äänitetty...

Seuraavana vuonna (2011) Young girl records halusi meiltä levyn, joten lähetimme heille blueskappaleita levyllisen verran ja se julkaistiin nimellä that old way. Yhtiön pyrörittäjä, Pierre-Yves Bihet teki levyyn hienot kannet.

Bluesbiisejä on syntynyt koko ajan tasaiseen tahtiin, joten seuraavat levyt ovat ainakin omasta mielestämme julkaisemista vaille valmiita.

Framuksen uusi elämä

Ostin kerran huutokaupasta kaksi saksalaista Framus-kitaran raatoa sillä ajatuksella, että rakentelen niistä jotain omituista. Kun tutkin tarkemmin ostoksiani huomasin toisen kitaroista olevan siinä kunnossa, että sitä ei välttämättä kannata tuhota vaan kunnostaa. Vaikka kitara oli joskus saanut osuman, niin sen kylkikaari oli korjattu hyvin ja muutenkin soitin näytti hyvältä ja kaunnisti patinoituneelta. Talla ja trapetsi tosin puuttuivat ja yksi virityskoneiston nuppi oli korvattu toisen mallisella. Pahin ongelma soittimessa oli helvetillinen tupakanlöyhkä, joka oikein huokui siitä. Ilmeisesti tupankansavu oli kyllästänyt koko soittimen, koska se tuntui olevan ohuen tervakerroksen peitossa: jopa valkoiset virtyskoneiston nupit näyttivät Terva-Leijona –pastilleilta.

 

 

Mutta rohkea rokan syö: Purin kitaran osiin ja kaivelin – tällä kertaa vaimon varastoista – puun puhdistus- ja kiillotusöljyä ja aloin käydä kitaraa läpi sentti sentiltä. Moskaa irtosi lakkapinnasta rajusti. En edes halunnut poistaa kaikkea ajan patinaa enkä varmaan olisi siinä onnistunutkaan, joten yritin edetä aika hellävaraisesti. Virityskoneiston nuppeja jouduin tosin hinkkaamaan kasisatasella vesihiomapaperilla ja karhunkielellä, ennen kuin mustanruskea moska irroitti kyntensä. Kaivelin kostealla rätillä myös kitaran sisustaa sen minkä yletin ja tavaraa tuli: soitin oli varmaan viettänyt ikänsä savuisessa jazz-kapakassa ja siinä vaiheessa kun se ei ollut enää kelvannut soittoon, se oli nostettu seinälle koristeeksi ja keräämään ilmassa leijuvia myrkyllisiä kaasuja.
 
Kun päivän mittainen puhdistusoperaatio oli päätöksessä, kiinnitin trapetsin paikalleen, asentelin kielet asemiinsa ja aloin mittailla minkälaisen tallan tarvitsisin. Katselin myös vanhojen Framusten kuvia ja suunnittelin niiden perusteella tallan. Sitten saha laulamaan, liimausta, sovittelua, hiontaa ja valmista tuli!

 

 

Samalla kun sovittelin tallaa paikalleen huomasin, että kitaran nollanauha oli aivan liian korkea:  kitarassa oli siis puinen satula joka toimi vain kieltenohjaimena ja varsinaista satulan tehtävää hoiti normaalin otelautanauhan näköinen mutta korkeampi teräsnauha. Samalla kun trimmasin tallaa sopivaan korkeuteen viilasin myös tuota nollanauhaa. Olivatpa saksan insinöörit laittaneet kaiken osaamisensa peliin terästä valaessaan: nauha oli kuin timanttia! Kaivelin kaapista parhaimmat viilani ja nauha jätkötti naarmuttomana paikallaan. Mietin jo, että pitääkö minun ottaa rälläkkä esiin ja madaltaa nauhaa sillä, mutta kyllä lannistumaton hinkutus sai aikaan lopulta sen, että nauha madaltui millin verran ja kielten korkeus suhteessa ykkösnauhaan oli siedettävä. Järkyttävä urakka!
 
Sitten talla asemaansa, kielet vireeseen ja sehän soi! Soittimessa on hieman vanerin soundi, mutta se minkä soundissa menettää tulee takaisin moninkertaisesti tyylissä. Tähän olen tyytyväinen! Joskus vielä korvaan ehkä sen viallisen virityskoneiston nupin kuta kuinkin oikeaa muistuttavalla, mutta nyt soitin saa jäädä tällaiseksi. Sinisissä sävelissä on nyt juuri se oikea fiilis.

Uusi värkki, vanhat kujeet

...eli vanhasta ideasta uusi variaatio. Löysin kirpputorilta laatikon, joka oli tarkoitettu ruokailuvälineiden säilyttämistä varten. Laatikossa oli ”viilupinta” (muovia) ja itse laatikko oli tehty MDF-levystä. Sisusta oli päällystetty sinisellä sametilla ja siinä oli loveukset ja kuminauhat lusikoille, haarukoille, veitsille ja pikkulusikoille. Päätin tehdä laatikosta kunnianosoituksen Danelectro-kitaroille, joita on tehty kovalevystä, ja jotka silti nauttivat vähintäänkin kulttimainetta. Ei siis muuta kuin maksu kassalle ja laatikko kotiin.

 

Revin sisustan tyhjäksi. Onneksi kuumaliima ei ollut tarttunut kovin hyvin muovipintaan, eli sisustan irroitus oli pääosin aika helppoa. Mittailin paikat kaulalle, kissankupille, kaikuaukoille ja mikille. Sahasin, liimasin ja väkersin. Kaulan kiinnitystä varten tein samanlaisen klossiin kuin aiemmassa kissankuppikitarassani. Kansi ei tarvinut rakenteen jäykistämistä. Mikiksi valitsin lämpimästi soivan ja humbuckerin kokoisen P90-kopion. Lisäksi sisälle tuli piezo-mikki, jota en tällä kertaa kiinnittänyt kissankuppiin (kokemus on osoittanut, että se soundi riipii), vaan suoraan kanteen. Kaikuaukot mitoitin siten, että sain niihin tyylikkäät teräsverkot. Puolipallon muotoiset verkot ovat peräisin teesiivilästä!

 

Tallaksi valitsin archtop-kitaraa verten tehdyn puisen tallan. Korkeus ei sallinut alaosan laittoa, vaan talla seisoo kahden mutterin päällä. Trapetsia piti jälleen kerran lyhentää, että sain sen sopimaan paikalleen. Kaula on Telecaster-tyyppinen valmiskaula.

 

Entä sitten soundi? Tein elektroniikasta sellaisen, että varsinainen mikki on aina täysillä ja volume-potikalla säädetään piezon volumea. Ilman piezoa soundi on hämmästyttävän lämmin ja pehmeä. Kun piezon ottaa mukaan, tulee soundiin metallisia sävyjä, ja yläkielet soivat jopa banjomaisesti. Siihen vaikuttanee myös se, että mistään huikeasta sustainista ei soittimen kohdalla voi puhua: yllätys kyllä on se, että sustainia sentään on jonkin verran - etenkin alakielillä. Muistelisin, että ensimmäisen sähkökitarani (Ekon strato-kopio, jossa oli Bigsby-tyylinen vibra) oli sustainiltaan samanlainen.  Siinäkin body oli jotain lastulevytyyppistä kamaa...

Syksyn piristykseksi

Jarmo mainitsi aikaisemmassa postauksessaan, että pitää Rytmikuninkaiden tuotannossa etenkin Peikkolaulusta. Tässäpä tämä, eli, kuten entinen muusikko sanoi, "I have suffered due to my music and now it's your turn".

Vakka-Suomen rytmikuninkaat

Hannu keksi joskus aikoja sitten bändin nimeksi Vakka-Suomen rytmikuninkaat, kun teki mieli soitella rytmikkäämpää bluesia. Otimme nimen uudelleen käyttöön kun Keijon bluesjalka alkoi kolkuttaa rytmiä kurkkulaulun rinnalle. Ja kun Fire Museum Records pyysi äänitettä, käänsimme orkesterin nimen myös englanniksi eli Rhythm Kingzs of Bushel Finland.

Äänite julkaistiin Majmua-sarjassa vuonna 2008. Seatle Weekly newsin arvostelija Justin F. Farrar innostui kehumaan levyä seuraavasti:

"Even better is the mysterious Keijo Virtanen. He's a Finnish axe-master who has one foot in his country's experimental scene (Avarus, Kemialliset Ystävät, etc.) and the other, believe it or not, in Marin County circa 1971. Rhythm Kingz of Bushel Finland, Virtanen's second and latest release for Fire Museum, takes Hot Tuna's LSD-spiked country blues and gets it even higher. We're talking stoners in flying saucers obsessed with Skip James and Robert Johnson.”

Levystä löytyy näytepalat Fire museum recodsin sivuilta. Se arvioitiin myös Wire-lehden syyskuun 2008 numerossa:

Seuraavaksi teimme samalla nimella pari leyvä suomalaiselle Ikuisuus levymerkille. Ne olivat Topatut alamaiset (2009) ja Rutabaga blues (2011 - edellisistä linkeistä löytyy taas pari maistiaista jo loppuunmyydyistä levyistä). Topatut sisälsi suomalaisia kappaleita ja jälkimmäisessä harrastimme kurkkulaulua bluesin välineenä englannin kielellä.

Hannu teki Topattuihin hienon kannen ja minä Portugalissa ottamastani valokuvasta Rutabagan kannet.

Kulttuurivihkoissa arvioitiin molemmat levyt:

"Vakka-Suomen rytmikuninkaiden parin vuoden takainen levy Topatut alamaiset oli herkullinen satsi likaista ja minimaalista bluesia. Kheta Hotem -yhtyeen keskeisistä tekijämiehistä koostuvan yhtyeen uusin tuotos Rutabaga Blues (Ikuisuus, 2011, CD-R) jatkaa samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan yllä samalle tasolle. Siitä tuntuu puuttuvan jotain, kenties se Topattujen alamaisten ilkeänpuoleinen, rähisevä pohjavire. Rutabaga Blues on toki lystiä kuunneltavaa, mutta jonkinlaisia kohokohtia jää kaipaamaan."

Oma suosikkini on edelleen Topatuissa alamaisissa laulamani ja tekstittämäni Peikkolaulu, joka on ylistykseni syksyn pessimismille. Ja kuten Hannu mainitsi aiemmin, uutta levyä ollaan tekemässä.

Puolalaisen uusi elämä

No niin: vuorossa on jännittävä seurantajakso.

Puolalainen Defil siis osoittautui soittokelvottomaksi: raudaton pyökkikaula oli enemmän ja vähemmän mahdoton soitettava. Ostin siksi LP-tyylisen mahonkikaulan, ja sovittelin sen paikalleen soittimeen. Kaulan alle piti tehdä vaahterasta korotuslätkä, jolla sain kaulan oikeaan kulmaan ja korkeuteen. Sellainen kakka juttu pääsi tapahtumaan, että uuden kaulan mensuuri oli pari senttiä lyhyempi kuin vanhan, joten tallaa piti siirtää rajusti eteenpäin. Niin rajusti, että tallan kulmaa piti viistota ja pleksistäkin täytyi napata pala pois. Anyway: nyt on vire ja soittotatsi kohdillaan.

 

Lisäksi tinailin elektroniikan uuteen kuosiin: poistin alkuperäisen on-off-kytkimen käytöstä, ja laitoin kahdesta muusta painonapista on-offit kummallekin mikille. Mikeillä on omat sävynsäätönsä ja yhteinen volume. Mikeissä on vahva ja kirkas soundi (etumikki n. 10 K ja takamikki 14 K!), ja koko kitara on oivallinen soolosoitin: ääni tulee läpi vaikka minkälaisen komppiryhmän alta. Nyt kelpaa vetää burraa ja väyvää: Defil tuntuu taipuvan niin jazziin kuin rokkiinkin.

Musima 1655 H

Huusin tällaisen Saksan Ebaysta. Kyseessä on itä-saksalainen jazz-kitara 1960-/70 –lukujen taitteesta. Kansi ja pohja ovat vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Kaula on tukeva, mutta kohtuullisen mukava. H-mallissa ei ole vibrakoneistoa. Alkuperäiset mikit ovat venäläiset (takamikki n. 10 K ja etumikki n. 7,4 K). Katalogien mukaan vehjettä on myyty monenlaisilla mikeillä: uudemmissa vuosimalleissa on säädettävät naparuuvit. Minun soittimeni mikit on leimattu vuodelle 1970. Jossain vaiheessa etumikin seutu on saanut osuman – en tiedä onko käytössä ollut toisen mallinen mikki joka on vaatinut ylimääräisiä reikiä, mutta soitin tuli minulle kitattuna ja hiottuna. Elektroniikka on mielenkiintoinen: kummallekin mikille on oma volyyminsätönsä, äänenvoimakkuus on yhteinen ja mikinvalitsinta ei ole ollenkaan: mikkien keskenäistä balanssia hoidellaan vain volyymipotikoilla: volyymejä ei kylläkään ole erotettu kondensaattorilla, joten yhden mikin mykistys vaikuttaa myös toiseen. Johdon liitin on DIN saksalaisen normin mukaan. Tässä linkki Musiman vuoden 1973 katalogiin: 
http://cheesyguitars.com/musima_1973_catalogue.html

 

 

Projekti oli aika yksinkertainen: kaikki muut osat tulivat kaupassa paitsi virittimet. Kaivelin vanhoista kätköistäni niklatut Schallerit, jotka istuivat lapaan aika tyylikkäästi. Joku aikaisempi omistaja oli valitettavasti jyrsinyt virittimien reikiä isommiksi, joten pientä sovittelua piti tehdä. Etumikissä oli aika paljon häiriöitä, joten vaihdoin sen Kent Armstrongiin. Suunnitelmissa on käämiä etumikki joskus uudestaan. Avasin etumikin uteliaisuudesta ja rakenne oli tosi mielenkiintoinen: kelaa ei ollut kiedottu tiukasti magneetin ympärille, vaan se oli ihan erillinen kieppinsä, jonka pystyi nostamaan pois rikkomatta magneettia.

 

Muokkasin lisäksi kitaran elektroniikkaa sen verran, että korvasin toisen volyymipotikan kiertokytkimellä, jolloin mikkien valinta sujuu kätevämmin. Koska asentamani etumikki oli kaksikelainen, rakensin kiertokytkimeen lisäksi kelan puolituksen eli kytkin on nyt neliasentoinen (etumikki (molemmat kelat) – etumikki (1 kela) – etumikki + takamikki – takamikki). Kitara soi lämpimästi ja jopa tuo venäläinen takamikki on mukava. Tallaa piti myös säädellä (lue ”muokata”), että sain kielet sopivan matalalle. Ilmeisesti kaulan alla oli ollut korotuspaloja, jolla kaulan asentoa oli säädelty. Jostain syystä soittimen mukana tuli ikäänkuin katkaistuja nelituumaisia pyöreitä nauloja. En keksinyt niille paikkaa, joten naulat jäivät hakkaamatta soittimeen...
 
Soittimelle täytyyy tehdä vielä vähän viimeistelykiillotusta, asentaa plektrasuoja ja rakentaa etumiksi ympärille suojapleksi, joka peittää kitatut kohdat. Sen jälkeen soitin on valmis vaikka Pori Jazziin...

Putki päällä

Välillä jotain muutakin kun kitaroita ja vahvistimia:
 
Bändimme Kheta Hotem (http://www.saunalahti.fi/hjp) soittaa keikan 26.10.2013 Art Häme –tapahtumassa (http://arthame.fi), ja organisaattori pyysi meiltä keikan yhteyteen äänityöpajaa. No totta munassa me pidämme äänityöpajan, kun sellaista kerran pyydetään. Soittajien perverssien erityistaipumisten vuoksi päädyimme kolmeen työpajalinjaan, eli kurkkulauluun, didgeridoohon ja lyömäsoittimiin. On vaikea ennustaa kuinka paljon paikalle tulee väkeä, joten rakentelin kuusi didge-putkea, jolloin todennäköisesti kaikki halukkaat pääsevät tööttäämään. Terolla (Nieminen) on lisäksi kolme putkea ja minulla neljä, joten aikamoisen puhkupilliorkesterin saamme tarvittaessa varustettua.

 

En tällä aikataululla ja tähän vuodenaikaan voinut luottaa termiittien aktiivisuuteen, joten päätin tehdä putket 50 mm:n viemäriputkesta. Käyttämättömästä. Koska aloittelijalla saattaa olla haastetta saada ääni 50-millisestä reiästä tein reikäporalla laudasta holkkeja, joilla suukappaleen saa supistettua 37 milliin. Soitto tuollaisella puolitoistametrisellä putkella on silloin helppoa. En ryhtynyt tarkemmin virittelemään putkia, mutta 150-senttinen viemäriputken pätkä näyttää soivan kuta kuinkin A#:ssä. Tein esimerkkikappaleiksi myös kaksimetrisen (F#) ja reilun metrisen (C#) putken. Holkit ovat sovitukseltaan tiukkoja, joten laitoin ne ilman liimaa paikoilleen käyttäen apuna kuumailmapuhallinta, jolla sain muovin pehmenemään sen verran, että holkki sujahti paikalleen. Pisimmässä putkessa holkki on tarvittaessa irrotettavissa: oman kokemukseni mukaan pitempään putkeen tarvitaan suurempi suuaukkokin.

Olen rakentanut putkia myös puusta. En ole ryhtynyt kikkailemaan kaksimetrisellä poralla vaan valinnut läpimitaltaan sopivan rangan, sahannut sen halki, kovertanut puoliskot ontoiksi ja liimannut puoliskot takaisin yhteen. Pinnan olen käsitellyt vahalla. Olen huomannut, että leppä soi lämpimämmin kuin haapa. Joidenkin tekijöiden tiedän käyttävän myös mäntyä. Jotkut intoilijat ovat ehdottomasti kovien puulajien kannalla, ja siinä ajatuksessa on varmasti oma logiikkansa (http://www.duendedidgeridoo.com/the-way-of-didgeridoo/material-why-hard-wood/).

Keijon kanssa bluesin surusanomaa viemässä

Aloittelimme Keijon (Virtanen) kanssa yhteiset soitannot 1980-luvulla. Välillä on käyty vapaamman musisoinnin piirissä - välillä esitetty kurkkulaulua ja muuta mukavaa, mutta aina molempien musiikillisten juurten takia on palattu bluesiin. Erityisenä harrastuksena viime vuosina on ollut kantribluesin soittelu, mutta kyllä chicagolainenkin taipuu.

Viime vuonna (2012) opettajamme, professori (emerita) Sirkka Heiskanen-Mäkelä pyysi meiltä esitystä yläsavolaisiin kulttuuririentoihin. Kävimme soittamassa Kauppis-Heikin 150-vuotisjuhlatapahtumassa Vieremän kirjastossa. Samalla tutustuimme Sirkan omistamaan Valkeisten kansakouluun, joka nykyisin toimii museona.

Muusikoille mielenkiintoinen löytö oli liitujen pidin, jonka avulla saattoi vetää liitutautulle kerralla nuottiviivaston. Toinen ilonaihe oli mestarin keikkakuvalla varustettu puusee:

Sirkan kutsu itse asiassa aloitti tapahtumaketjun, jossa teimme akustisen ohjelmiston blueseja ja hieman omituisempi kappaleita. Oma suosikkini on edelleen Kauppis-Heikin kirjasta ottamiin sanoihin säveltämämme blues, joka kertoo "nykyajan" vitsauksista, ompelukonekauppiaista.

Syksyllä 2012 testasimme ohjelmiston Kerouacin kruunajaisissa Kuopiossa. Atik Ismail innostui esityksestämme niin, että uhkasi kutsua meidät vaimonsa syntymäpäiville soittamaan. Kutsua ei ole kuulunut, joten ilmeisesti järki voitti....

Sirkka ei jäänyt lepäämään laakereillaan vaan kutsui meidät kesänä 2013 Iisalmen Suomi-Amerikka yhdistyksen kesätapahtumaan.

Teimme työtä käskettyä ja valmistimme yhdistyksen jäsenille blues-aiheisen luennon. Soittelun lomassa kerroimme bluesin historiaa ja esittelimme soittimia.

Tilaisuudesta muodostui onnistunut. Vanhat soittajat innostuivat muistelemaan omaa nuoruuttaan 1940- ja 50-luvuilla ja amerikkalaisen mustan musiikin Suomeen tuloa. Ja Sirkka lupasi, että asiaan palataan ensi kesänä - uhkasi jopa järjestää blues-festivaalit!

Aina ei mene kaikki niinkuin suunnittelee

Tinailin joku aika sitten TDA2030-piirin ympärille pienen vahvistimen. Tehoja tuosta pikkuvärkistä pitäisi lähteä n. 8 wattia. Sitten sain idean, että hyödynnän vahvistimen johonkin hybridiprojektiin, eli rakennan putkietusen ja kytken kyseisen vahvistimen sen perään. Sopiva kotelo löytyi vanhasta tasomittauslaitteesta, josta revin sisuskalut hemmettiin (virtalähdekin oli valitettavasti sökö) ja aloin pakata koteloa uudestaan: päätevahvistimelle löytyi sopiva virtalähde yhden purkamani verkkoreitittimen virtalähteestä, joka antoi erittäin puhdasta ja vakaata 11,97 voltin jännitettä. Etuaste on perinteinen 12ax7:n ympärille tehty värkki. Etuasteen virrat toteutin pienellä rengassydänmuuntajalla, jossa oli myös 6,3:n voltin hehku-ulostulo. Anoideille sain sillä 174 ja 146 voltin jännitteet. Muuntaja on tehty pieniä efekti- ja etuasteprojekteja varten, eli siinä ei tehot riitä pääteasteelle.  
 
Koteloon piti siis tupata etuasteen virtalähde, päätteen virtalähde, pikkupääte ja erillinen etuaste. Tinailin paketin kasaan ja lopputulos näyttää kivalta.

 

Mutta sitten: koesoitossa paljastui, että kaikki ei ole kunnossa: vehje ottaa jostain häiriöitä. Viikonlopuksi on siis hommia tiedossa, että saan herätettyä tämän söpöläisen henkiin. Haaveilen myös siitä että saan jostain napattua sopivan signaalin tuolle tasomittarille: olisi kiva katsella, kun mittari heiluu samalla, kun rämpyttää kitaraa. Tulisi tekno-olo.

 

 

Särmää soittoon

Kulmikkaiden soitinten kokoontumisajot jatkuvat.
 
Olen kuivatellut yhtä vaahteralankun kappaletta 20 vuotta. Ajatuksena on ollut tehdä siitä joskus soitin mutta ongelma on ollut, että lankun leveys ei riitä esim Les Paul –tyyppiseen bodyyn vaan pitäisi ryhtyä liimaushommiin. Sitten sain idean, että hyödynnän vaahteran Bo Diddley –tyyppiseen suorakaiteen muotoiseen bodyyn ja rakennan koko soittimen vaahterasta. Näin saan myös saumattoman lankun. Ei muuta kuin hommiin!
 
Minulla oli Telecaster-mallinen vaahterakaula, jossa on vaahteraotelauta. Jyrsin siis bodyn virkaa tekevään lankkuun sopivan kolon kaulalle, mikeille ja elektroniikalle. Käsittelin lankun mustalla vahalla, jonka sitten hioin osittain pois: näin puun syyt tulivat hienosti näkyviin. Sivut ja pohjan jätin tummemmiksi. Talla on Telecaster-tyyppinen, mutta mikin aukko on tehty humbuckerille. Kielet kulkevat läpi bodyn.

 

Mikeiksi laitoin EMG 81- ja 85-tyyppiset aktiivimikit (Zakk Wylde –setti). Potikoita on kaksi: toisella hoidetaan balanssia, eli mikkien keskinäistä suhdetta voi säätää portaattomasti, ja toinen on yhteinen volume. Tuo balanssisäädin on käyttäytymiseltään kyllä melko jyrkkä, eli sellaista hellää liukumista tunnelmasta toiseen säädöllä on vaikea saada.

 

Entä miten kitara sitten soi? Vaahterahan on todella tiukkaa puuta ja sen soundi on pikemminkin erotteleva kuin lämmin. Olen joskus aiemminkin huomannut, että aktiivimikin soundi on usein varsin kontrolloitu: sellainen pöhinä ja ”välttämättä ei niin suunnitellut mutta mielestäni oikeaa maustetta soundiin tuovat elementit” - ovatko ne sitten harmonisia kerrannaisia - jäävät soundista pois. Tehoa mikeissä kyllä riittää, ja soundi on äärimmäisen selkeä. Aktiivimikit vaahterakitarassa johtavat siis siihen, että soundista on turha hakea Mississipin mutaa. Sustain on kyllä upea ja kitaran soittotatsista tuli hyvä! Soittajalle, joka tykkää selkeästi artikuloivasta soittimesta tämä on hyvä kitara tällaisenaan, mutta jos jätän tämän omaan käyttööni, niin mikit menevät vaihtoon. Haluaako joku ostaa tästä kitaran? Good price for you only, eli osien hinnalla: 150 €!

Cigalele

Sikarilaatikko sopii kuin nakutettu ukulelen tekemiseen. Tämä sen vuoksi, että laatikoiden koko sattuu olemaan juuri sopiva erityisesti tenoriukulelen kaulan mittoihin. Toinen syy on tietysti se, että mahonkiset laatikot näyttävät komeilta ukulelen kaikukoppana.

Tein viime kesänä ensimmäisen cigaleleni ja syksyllä syntymäpäiviään viettävä kollegani antoi ymmärtää, että syntymäpäivälahjaa ei ole vaikea miettiä - joten tuumasta toimeen.

Ensiksi valitsin varastoistani sopivan sikarilaatikon. Laiskuuttani käytin taas valmista kaulaa vaikka ukulelen kaulan tekeminen ei ole suuri työ. Se on varsin pieni eikä tarvitse kaularautaa: neljällä nailonkielellä tuollaista puunpalaa on vaikeaa vetää kieroon.

Sitten hommiin, joka pääasiassa koostuu liimailusta ja saumojen pitävyyden varmistamisesta. Ensin liitin kaulan laatikkoon kehittämälläni "maalarinteippi"-puristimella, joka toimii hyvin tällaisissa pyöreissä liitoksissa. Laatikot ovat yleensä sen verran heikosti tehtyjä, että kannattaa miettiä tukirimojen/palojen laittamista sikarilaatikon sisään. Itse tuin kaulan kiinnityksen ylimääräisellä laudanpalalla ja ruuvasin sen vielä varmuuden vuoksi kiinni.

Seuraavaksi liimasin kaulan ja tallan. Puristusteho kannattaa mitoittaa sikarilaatikon kestävyyden mukaan ja käyttää tarvittaessa tukikappaleita. Itse jätin tahallani laatikon liimaamatta kiinni. Jos soittaminen ei maistu, niin laatikossa voi aina säilyttää sikareita...

Lopuksi taistelin vielä satulan kiinni ja porasin kaikuaukon laatikkoon. Sitten kielet kiinni ja soitin vireeseen ja aloha - sehän soi.