Jarmo vaipui nostalgiaan, joten täytyy kai minunkin
esitellä soittimentekijän urani alkuaikoja. Ensimmäinen sähkökitarani oli siis
-70-luvun puolivälissä ostettu Eko. Soitin oli jonkinlaisesta lastulevystä
tehty Strato-kopio, jossa oli useita millejä paksu sunburst-lakkaus päällä.
Vibrakampi oli Bigsby-tyylinen ja sellainen, että kitara meni kerralla
epävireeseen kun sitä väänsi. Mikit olivat huonot. Ensimmäinen modausurakkani
oli kovertaa takamikin paikkaa isommaksi siten, että sain taka- ja keskimikin
vierekkäin ja kytkettyä ne sarjaan, jolloin sain lisää tehoa takamikkiin.
Värjäsin mikit tussilla mustiksi ja tein kitaraan uuden pleksin. Sitten
innostuin kitaranrakennuksesta.
Ensimmäinen itse tehty kitarani oli yhdistelmä Ekon osia ja
uusia osia. Soitin syntyi -70-luvun loppupuolella. Tein lankun koivusta,
kaulaksi tuli Ekon kaula, tallaksi Ekon talla, mutta vibraosaston korvasin
LP-tyylisellä stop-barilla. Takamikki oli DiMarzio ja etumikkinä joku halpa
japsi. -70-luvulla sai ostaa boostereita, jotka oli rakennettu sellaisiksi,
että ne tyrkättiin suoraan kiinni kitaran jakkiin. Purin tällaisen boosterin, ja asensin
elektroniikan kitaraan sisälle. Oli upeaa saada särösuondeja suoraan kitarasta katkaisinta
kääntämällä. Totta kai DiMarzioon piti rakentaa kaikenlaiset vaiheenkäännöt ja
muut turhuudet sen aikaisen tyylin mukaan. Tietenkään mitään tuumakokoisia
poria tai jyrsimiä ei siihen aikaan ollut, joten taltat olivat ahkerassa
käytössä ja liian isot reiät tukin Plastic Paddingilla.
Koivu ei vain ole kitarapuuna kovin hyvä: bassossa koivu mielestäni
toimii, mutta kitarassa sen soundi on vähän yksitotinen. Kiusasin siis kitarapajan
Juha Nuutista puhelimitse ja kuulin, että hän oli kokeillut myös apassia – siis
laudelautapuuta – kitaran bodyssa. Siispä tilasin apassilankkua ja rupesin
hommiin. Vuosi oli jotain 1983-85. Höyläsin 45 senttiä leveän, 2 metriä pitkän
ja 70 milliä paksun lankun opiskelijakämpän eteisessä konevuoraamosta
vuokraamallani sähköhöylällä. Purua tuli kamalasti ja kämppäkavereiden
ulkovaatteet ja kengätkin olivat apassipölyn peitossa. Apassista syntyi uusi
lankku. Vanha Ekon kaula jatkoi elämäänsä tässä kitarassa samoin kuin DiMarzion
mikkikin. Ekon kaula sai tosin uudet virityskoneet: ostin tietämättömyyttäni
RH-koneistot, joten niiden asennuksessa tuli hienoinen ongelma.
Virityskoneistot näyttävät edelleenkin aika vitsikkäästi asennetuilta. Tallaksi
tuli Gotohin strato-talla ja kaulan lapaan tuli kielilukot ajan tyylin
mukaisesti. Vanhaan koivubodyyn asensin
myöhemmin 8-kielisen kaulan: kaksi yläkieltä oli tuplattu niinkuin
12-kielisessä kitarassa. Kokeilu jäi tosin lyhyeksi.
-90-luvulla ostin jo jyrsimen ja hankin mahonkia. Rakensin vähän
Les Paulia muistuttavan mahonkibodyn. Mikeiksi löytyi Hesingin Pro Centeristä
käytetty Gibsonin humbucker-pari, jossa on ihan tolkuttomasti tehoa. Ekon kaula
tuli kiinni tähänkin kitaraan. Vanhaan apassibodyiseen harjoittelin maalausta
Wagnerin ruiskulla ja opin, että maalia kannattaa ohentaa. Myöhemmin, kun
tarvitsin kitaraa kitarasyntikkaa varten, herätin apassibodyisen vehkeen
uudelleen henkiin sellaisena ”puolikuntoisena”.
Ensimmäisen sähkikseni kaula on siis elänyt projekteissani kohta
40 vuotta. Luulen, että tuo mahonkiversio on sellainen, joka jää elämään. Nyt
mahonkikitara on jo vähän eläkkeellä, mutta täysi peli se on vieläkin soitettavaksi.
Puhdasta ja heleää soundia tuosta kitarasta on turha hakea: säröistä murinaa
sitäkin enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti