Musima 1655 H

Huusin tällaisen Saksan Ebaysta. Kyseessä on itä-saksalainen jazz-kitara 1960-/70 –lukujen taitteesta. Kansi ja pohja ovat vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Kaula on tukeva, mutta kohtuullisen mukava. H-mallissa ei ole vibrakoneistoa. Alkuperäiset mikit ovat venäläiset (takamikki n. 10 K ja etumikki n. 7,4 K). Katalogien mukaan vehjettä on myyty monenlaisilla mikeillä: uudemmissa vuosimalleissa on säädettävät naparuuvit. Minun soittimeni mikit on leimattu vuodelle 1970. Jossain vaiheessa etumikin seutu on saanut osuman – en tiedä onko käytössä ollut toisen mallinen mikki joka on vaatinut ylimääräisiä reikiä, mutta soitin tuli minulle kitattuna ja hiottuna. Elektroniikka on mielenkiintoinen: kummallekin mikille on oma volyyminsätönsä, äänenvoimakkuus on yhteinen ja mikinvalitsinta ei ole ollenkaan: mikkien keskenäistä balanssia hoidellaan vain volyymipotikoilla: volyymejä ei kylläkään ole erotettu kondensaattorilla, joten yhden mikin mykistys vaikuttaa myös toiseen. Johdon liitin on DIN saksalaisen normin mukaan. Tässä linkki Musiman vuoden 1973 katalogiin: 
http://cheesyguitars.com/musima_1973_catalogue.html

 

 

Projekti oli aika yksinkertainen: kaikki muut osat tulivat kaupassa paitsi virittimet. Kaivelin vanhoista kätköistäni niklatut Schallerit, jotka istuivat lapaan aika tyylikkäästi. Joku aikaisempi omistaja oli valitettavasti jyrsinyt virittimien reikiä isommiksi, joten pientä sovittelua piti tehdä. Etumikissä oli aika paljon häiriöitä, joten vaihdoin sen Kent Armstrongiin. Suunnitelmissa on käämiä etumikki joskus uudestaan. Avasin etumikin uteliaisuudesta ja rakenne oli tosi mielenkiintoinen: kelaa ei ollut kiedottu tiukasti magneetin ympärille, vaan se oli ihan erillinen kieppinsä, jonka pystyi nostamaan pois rikkomatta magneettia.

 

Muokkasin lisäksi kitaran elektroniikkaa sen verran, että korvasin toisen volyymipotikan kiertokytkimellä, jolloin mikkien valinta sujuu kätevämmin. Koska asentamani etumikki oli kaksikelainen, rakensin kiertokytkimeen lisäksi kelan puolituksen eli kytkin on nyt neliasentoinen (etumikki (molemmat kelat) – etumikki (1 kela) – etumikki + takamikki – takamikki). Kitara soi lämpimästi ja jopa tuo venäläinen takamikki on mukava. Tallaa piti myös säädellä (lue ”muokata”), että sain kielet sopivan matalalle. Ilmeisesti kaulan alla oli ollut korotuspaloja, jolla kaulan asentoa oli säädelty. Jostain syystä soittimen mukana tuli ikäänkuin katkaistuja nelituumaisia pyöreitä nauloja. En keksinyt niille paikkaa, joten naulat jäivät hakkaamatta soittimeen...
 
Soittimelle täytyyy tehdä vielä vähän viimeistelykiillotusta, asentaa plektrasuoja ja rakentaa etumiksi ympärille suojapleksi, joka peittää kitatut kohdat. Sen jälkeen soitin on valmis vaikka Pori Jazziin...

Putki päällä

Välillä jotain muutakin kun kitaroita ja vahvistimia:
 
Bändimme Kheta Hotem (http://www.saunalahti.fi/hjp) soittaa keikan 26.10.2013 Art Häme –tapahtumassa (http://arthame.fi), ja organisaattori pyysi meiltä keikan yhteyteen äänityöpajaa. No totta munassa me pidämme äänityöpajan, kun sellaista kerran pyydetään. Soittajien perverssien erityistaipumisten vuoksi päädyimme kolmeen työpajalinjaan, eli kurkkulauluun, didgeridoohon ja lyömäsoittimiin. On vaikea ennustaa kuinka paljon paikalle tulee väkeä, joten rakentelin kuusi didge-putkea, jolloin todennäköisesti kaikki halukkaat pääsevät tööttäämään. Terolla (Nieminen) on lisäksi kolme putkea ja minulla neljä, joten aikamoisen puhkupilliorkesterin saamme tarvittaessa varustettua.

 

En tällä aikataululla ja tähän vuodenaikaan voinut luottaa termiittien aktiivisuuteen, joten päätin tehdä putket 50 mm:n viemäriputkesta. Käyttämättömästä. Koska aloittelijalla saattaa olla haastetta saada ääni 50-millisestä reiästä tein reikäporalla laudasta holkkeja, joilla suukappaleen saa supistettua 37 milliin. Soitto tuollaisella puolitoistametrisellä putkella on silloin helppoa. En ryhtynyt tarkemmin virittelemään putkia, mutta 150-senttinen viemäriputken pätkä näyttää soivan kuta kuinkin A#:ssä. Tein esimerkkikappaleiksi myös kaksimetrisen (F#) ja reilun metrisen (C#) putken. Holkit ovat sovitukseltaan tiukkoja, joten laitoin ne ilman liimaa paikoilleen käyttäen apuna kuumailmapuhallinta, jolla sain muovin pehmenemään sen verran, että holkki sujahti paikalleen. Pisimmässä putkessa holkki on tarvittaessa irrotettavissa: oman kokemukseni mukaan pitempään putkeen tarvitaan suurempi suuaukkokin.

Olen rakentanut putkia myös puusta. En ole ryhtynyt kikkailemaan kaksimetrisellä poralla vaan valinnut läpimitaltaan sopivan rangan, sahannut sen halki, kovertanut puoliskot ontoiksi ja liimannut puoliskot takaisin yhteen. Pinnan olen käsitellyt vahalla. Olen huomannut, että leppä soi lämpimämmin kuin haapa. Joidenkin tekijöiden tiedän käyttävän myös mäntyä. Jotkut intoilijat ovat ehdottomasti kovien puulajien kannalla, ja siinä ajatuksessa on varmasti oma logiikkansa (http://www.duendedidgeridoo.com/the-way-of-didgeridoo/material-why-hard-wood/).

Keijon kanssa bluesin surusanomaa viemässä

Aloittelimme Keijon (Virtanen) kanssa yhteiset soitannot 1980-luvulla. Välillä on käyty vapaamman musisoinnin piirissä - välillä esitetty kurkkulaulua ja muuta mukavaa, mutta aina molempien musiikillisten juurten takia on palattu bluesiin. Erityisenä harrastuksena viime vuosina on ollut kantribluesin soittelu, mutta kyllä chicagolainenkin taipuu.

Viime vuonna (2012) opettajamme, professori (emerita) Sirkka Heiskanen-Mäkelä pyysi meiltä esitystä yläsavolaisiin kulttuuririentoihin. Kävimme soittamassa Kauppis-Heikin 150-vuotisjuhlatapahtumassa Vieremän kirjastossa. Samalla tutustuimme Sirkan omistamaan Valkeisten kansakouluun, joka nykyisin toimii museona.

Muusikoille mielenkiintoinen löytö oli liitujen pidin, jonka avulla saattoi vetää liitutautulle kerralla nuottiviivaston. Toinen ilonaihe oli mestarin keikkakuvalla varustettu puusee:

Sirkan kutsu itse asiassa aloitti tapahtumaketjun, jossa teimme akustisen ohjelmiston blueseja ja hieman omituisempi kappaleita. Oma suosikkini on edelleen Kauppis-Heikin kirjasta ottamiin sanoihin säveltämämme blues, joka kertoo "nykyajan" vitsauksista, ompelukonekauppiaista.

Syksyllä 2012 testasimme ohjelmiston Kerouacin kruunajaisissa Kuopiossa. Atik Ismail innostui esityksestämme niin, että uhkasi kutsua meidät vaimonsa syntymäpäiville soittamaan. Kutsua ei ole kuulunut, joten ilmeisesti järki voitti....

Sirkka ei jäänyt lepäämään laakereillaan vaan kutsui meidät kesänä 2013 Iisalmen Suomi-Amerikka yhdistyksen kesätapahtumaan.

Teimme työtä käskettyä ja valmistimme yhdistyksen jäsenille blues-aiheisen luennon. Soittelun lomassa kerroimme bluesin historiaa ja esittelimme soittimia.

Tilaisuudesta muodostui onnistunut. Vanhat soittajat innostuivat muistelemaan omaa nuoruuttaan 1940- ja 50-luvuilla ja amerikkalaisen mustan musiikin Suomeen tuloa. Ja Sirkka lupasi, että asiaan palataan ensi kesänä - uhkasi jopa järjestää blues-festivaalit!

Aina ei mene kaikki niinkuin suunnittelee

Tinailin joku aika sitten TDA2030-piirin ympärille pienen vahvistimen. Tehoja tuosta pikkuvärkistä pitäisi lähteä n. 8 wattia. Sitten sain idean, että hyödynnän vahvistimen johonkin hybridiprojektiin, eli rakennan putkietusen ja kytken kyseisen vahvistimen sen perään. Sopiva kotelo löytyi vanhasta tasomittauslaitteesta, josta revin sisuskalut hemmettiin (virtalähdekin oli valitettavasti sökö) ja aloin pakata koteloa uudestaan: päätevahvistimelle löytyi sopiva virtalähde yhden purkamani verkkoreitittimen virtalähteestä, joka antoi erittäin puhdasta ja vakaata 11,97 voltin jännitettä. Etuaste on perinteinen 12ax7:n ympärille tehty värkki. Etuasteen virrat toteutin pienellä rengassydänmuuntajalla, jossa oli myös 6,3:n voltin hehku-ulostulo. Anoideille sain sillä 174 ja 146 voltin jännitteet. Muuntaja on tehty pieniä efekti- ja etuasteprojekteja varten, eli siinä ei tehot riitä pääteasteelle.  
 
Koteloon piti siis tupata etuasteen virtalähde, päätteen virtalähde, pikkupääte ja erillinen etuaste. Tinailin paketin kasaan ja lopputulos näyttää kivalta.

 

Mutta sitten: koesoitossa paljastui, että kaikki ei ole kunnossa: vehje ottaa jostain häiriöitä. Viikonlopuksi on siis hommia tiedossa, että saan herätettyä tämän söpöläisen henkiin. Haaveilen myös siitä että saan jostain napattua sopivan signaalin tuolle tasomittarille: olisi kiva katsella, kun mittari heiluu samalla, kun rämpyttää kitaraa. Tulisi tekno-olo.

 

 

Särmää soittoon

Kulmikkaiden soitinten kokoontumisajot jatkuvat.
 
Olen kuivatellut yhtä vaahteralankun kappaletta 20 vuotta. Ajatuksena on ollut tehdä siitä joskus soitin mutta ongelma on ollut, että lankun leveys ei riitä esim Les Paul –tyyppiseen bodyyn vaan pitäisi ryhtyä liimaushommiin. Sitten sain idean, että hyödynnän vaahteran Bo Diddley –tyyppiseen suorakaiteen muotoiseen bodyyn ja rakennan koko soittimen vaahterasta. Näin saan myös saumattoman lankun. Ei muuta kuin hommiin!
 
Minulla oli Telecaster-mallinen vaahterakaula, jossa on vaahteraotelauta. Jyrsin siis bodyn virkaa tekevään lankkuun sopivan kolon kaulalle, mikeille ja elektroniikalle. Käsittelin lankun mustalla vahalla, jonka sitten hioin osittain pois: näin puun syyt tulivat hienosti näkyviin. Sivut ja pohjan jätin tummemmiksi. Talla on Telecaster-tyyppinen, mutta mikin aukko on tehty humbuckerille. Kielet kulkevat läpi bodyn.

 

Mikeiksi laitoin EMG 81- ja 85-tyyppiset aktiivimikit (Zakk Wylde –setti). Potikoita on kaksi: toisella hoidetaan balanssia, eli mikkien keskinäistä suhdetta voi säätää portaattomasti, ja toinen on yhteinen volume. Tuo balanssisäädin on käyttäytymiseltään kyllä melko jyrkkä, eli sellaista hellää liukumista tunnelmasta toiseen säädöllä on vaikea saada.

 

Entä miten kitara sitten soi? Vaahterahan on todella tiukkaa puuta ja sen soundi on pikemminkin erotteleva kuin lämmin. Olen joskus aiemminkin huomannut, että aktiivimikin soundi on usein varsin kontrolloitu: sellainen pöhinä ja ”välttämättä ei niin suunnitellut mutta mielestäni oikeaa maustetta soundiin tuovat elementit” - ovatko ne sitten harmonisia kerrannaisia - jäävät soundista pois. Tehoa mikeissä kyllä riittää, ja soundi on äärimmäisen selkeä. Aktiivimikit vaahterakitarassa johtavat siis siihen, että soundista on turha hakea Mississipin mutaa. Sustain on kyllä upea ja kitaran soittotatsista tuli hyvä! Soittajalle, joka tykkää selkeästi artikuloivasta soittimesta tämä on hyvä kitara tällaisenaan, mutta jos jätän tämän omaan käyttööni, niin mikit menevät vaihtoon. Haluaako joku ostaa tästä kitaran? Good price for you only, eli osien hinnalla: 150 €!

Cigalele

Sikarilaatikko sopii kuin nakutettu ukulelen tekemiseen. Tämä sen vuoksi, että laatikoiden koko sattuu olemaan juuri sopiva erityisesti tenoriukulelen kaulan mittoihin. Toinen syy on tietysti se, että mahonkiset laatikot näyttävät komeilta ukulelen kaikukoppana.

Tein viime kesänä ensimmäisen cigaleleni ja syksyllä syntymäpäiviään viettävä kollegani antoi ymmärtää, että syntymäpäivälahjaa ei ole vaikea miettiä - joten tuumasta toimeen.

Ensiksi valitsin varastoistani sopivan sikarilaatikon. Laiskuuttani käytin taas valmista kaulaa vaikka ukulelen kaulan tekeminen ei ole suuri työ. Se on varsin pieni eikä tarvitse kaularautaa: neljällä nailonkielellä tuollaista puunpalaa on vaikeaa vetää kieroon.

Sitten hommiin, joka pääasiassa koostuu liimailusta ja saumojen pitävyyden varmistamisesta. Ensin liitin kaulan laatikkoon kehittämälläni "maalarinteippi"-puristimella, joka toimii hyvin tällaisissa pyöreissä liitoksissa. Laatikot ovat yleensä sen verran heikosti tehtyjä, että kannattaa miettiä tukirimojen/palojen laittamista sikarilaatikon sisään. Itse tuin kaulan kiinnityksen ylimääräisellä laudanpalalla ja ruuvasin sen vielä varmuuden vuoksi kiinni.

Seuraavaksi liimasin kaulan ja tallan. Puristusteho kannattaa mitoittaa sikarilaatikon kestävyyden mukaan ja käyttää tarvittaessa tukikappaleita. Itse jätin tahallani laatikon liimaamatta kiinni. Jos soittaminen ei maistu, niin laatikossa voi aina säilyttää sikareita...

Lopuksi taistelin vielä satulan kiinni ja porasin kaikuaukon laatikkoon. Sitten kielet kiinni ja soitin vireeseen ja aloha - sehän soi.