Aina ei Hanukaan onnistu

Nyt tulee Eetun yllytyksestä rankkaa kamaa. Tosin merkittävä osa todisteita on jo hävitetty.

Kerron siitä, millaiset olivat ensimmäiset sähkörumpuni. Ostin Jarmolta Casio CZ-101 –syntikan, ja keksin ryhtyä tutkimaan, kelpaisiko kyseinen vehje sähkörumpujen ohjaukseen: syntikassahan oli hienot rumpusoundit, mutta runpujen soittaminen koskettimia painelemalla ei oikein houkutellut. Syntikan koskettimistossa ei ollut dymaniikkaa ja kun purin laitteen huomasin, että kunkin koskettimen toimintaa sääteli pieni on-off –kytkin. Siitäpä päättelin, että koskettimen ohjauksen voisi siirtää myös syntikan ulkopuolelle. Ja ei kun hommiin!

Porasin syntikaan 13 reikää, eli ajattelin hyödyntää reilun oktaavin verran koskettimia. Tarkistin, miltä kohdasta koskettimia löytyy perinteinen rumpusatsi, ja noiden koskettimien katkaisimilta vedin johdot reikiin kiinnittämilleni 3,5 mm:n jakeille. Nyt siis voisin yhdistää jakkeihin johdon, jonka toisessa päässä olisi katkaisija, ja tuon katkaisijan sulkeminen tekisi siis saman kuin koskettimen painaminen. Kun syntikan viritystä pystyi vielä liikuttamaan ylös ja alaspäin, koko perkussiomaailma olisi minulle avoin! Näin ainakin teoriassa. Testasin systeemiä johdolla jonka päät laitoin yhteen, ja toimihan se. Homma vaati vaan hieman viilailua, jotta se toimisi haluamassani tarkoituksessa: tarvitsin rumpupadit.

Tein itse padit lastulevystä: kaksi pyöreää kiekkoa päällekkäin siten, että kiekkoja yhdisti ruuvit, jotka kulkivat alemman kiekon läpi. Kiekot olivat siis yhdessä ruuveilla, mutta pystyivät liikkumaan lähemmäksi ja kauemmaksi toisistaan. Keräsin työpaikalta kuivamystekyniä, joiden jouset hyödynsin padeissa: jokaista padia varten tarvittiin neljä jousta, ja kun padeja oli 12, nappasin työpaikalta 48 kuivamustekynää. Nyt, kun padia painoi, se pomppasi jousien varassa takaisin alkuasentoonsa.

Sitten vielä padien lastulevykiekkojen väliin mikrokytkimet, ja homma oli teoriassa valmis: kun padia painoi, mikrokytkin sulkeutui, ja kun kytkin oli johdolla yhdistetty syntikkaan, niin syntikka soi. Kun syntikassa oli valittu percussion-soundit, niin minulla oli toimiva sähkörummusto! Mutta mutta.... padithan piti kiiniittää johonkin telineeseen, jotta niitä voisi käyttää. Suunnitelmia minulla oli telineen rakentamiseksi paljonkin, mutta teline jäi vain tekemättä. Soittelin padeja sängyllä, jossa patja antoi myöten sen verran, että homma teoriassa toimi. Nuo hemmetin kuivamustekynan jouset vaan eivät olleet kovin tarkkoja, joten välillä jokin padi jäi jumiin ja välillä jokin ei toiminut ollenkaan, ja siksi idean toteutus oli melkoinen katastrofi. Siis ”paska reissu, mutta tulipahan tehtyä”.

Nuo padit hävitin pari vuotta sitten, mutta syntykka on vieläkin voimissaan. Voisihan tuohon rakentaa jonnkin toisen mikrokytkinvirityksen vaikka laittamalla kytkimet kiinni vaatteisiin. Onko lukijoilla ideoita jatkokehityksen osalta?

Seuraava sähkörumpusettini olikin sitten Simmons SDS-9. Siis se klassinen piu-piu-setti, jota kuulee esimerkiksi -80-luvun alun reggaelevyillä, mutta se onkin jo toisen tarinan aihe.       

Farmakologista bluesia

Ewen MacDonald sai idean tehdä farmakologia-aiheisia blueseja opetustarkoituksiinsa. Meillä oli ollut erilaisia bluesbändivirityksiä jo useiden kymmenien vuosien ajan ja päätimme lyödä hynttyyt yhteen perustamalla Uncle John's Blues Bändin. Kun biisejä kertyi tarpeeksi, sain idean hakea Kulttuurirahastolta apurahaa multimediaopetusmateriaalin tekoa varten. No rahat saatiin ja levy tehtiin.

Levyn biisit ja lisätietoja projektista löytyy tästä linkistä: http://www.oppi.uef.fi/opk/video/ujbb/index.htm. Ja yliopistolla kun olemme, päätimme myös tutkimuksellisesti osoittaa sen, että blues toimii opetuksessakin: http://openjournals.library.usyd.edu.au/index.php/CAL/article/view/6028.

Orkesterillamme oli tapana juhlistaa vappua yliopistolla pitämällä vapunaaton "luento", jossa farmakologisten biisien lisäksi soitimme kaikenlaista muuta mukavaa. Kun Ewenin eläkkeellelähtö on lähellä, päätimme juhlistaa sitä viimeisellä vappukeikalla tänä vuonna 2014. Keikka taltioitiin ja sen voi käydä katsomassa ja kuuntelemassa tässä osoitteessa: http://tcs.uef.fi/tcs/#page:recordingList&pageNumber:1&id:9C5EFB2B-B63A-4D45-91B9-F90505384880.

Ettei soitinrakennus jäisi tästäkään tekstistä pois: tein Ewenille läksiäislähjaksi cigalelen. Tämä sen vuoksi, että hänen haaveenaan on opetella soittamaan ukulelea eläkepäivillään.

Saksalaista dynamiittia... eikun -cordia

Tulipa vastaani elämää nähnyt ykkössarjan Dynacord Eminent, legendaarinen instrumentti- ja PA-putkivahvistin, tehoja 40-50 W. Laitteessa ei ollut putkia ja kun tutkin sisuskaluja tarkemmin, huomasin, että pari konkkaa oli vuotanut mehujaan pihalle. Otin kuitenkin tilanteen haasteena ja päätin palauttaa laitteen takaisin henkiin.

 

 

Ensimmäiseksi tein täydellisen puhdistuksen: 50 vuodessa laitteen sisustaan oli kerääntynyt mielenkiintoista tavaraa. Kun kuonan alta paljastui mitä laite oli syönyt, aloitin perusteellisen kondensaattorirempan: en vaihtanut pelkkiä vuotaneita elkoja, vaan vaihdoin kaikki piirilevyllä olevat konkat. Samalla rakensin isoimmille elkoille niin kutsutun bleederin, joka tyhjentää konkkien varauksen kun laitteen sammuttaa: 500 volttia näpeille ei tunnu kivalta, ja siksi tällainen varotoimi on tarpeen. Samaan vauhtiin vaihdoin myös sulakepesän, koska vanha näytti aika epämääräiseltä ja lisäksi kannen kierteet olivat sököt. Myös pääteputkien trimmerit oli raiskattu totaalisesti, joten ne menivät vaihtoon. Jostain syystä myös kaiun lähtö-/tuloliittimen johdot oli katkaistu. En tiedä, onko liitin aiheuttanut joskus häiriöitä. Jätin liittimen johdotuksen (ainakin toistaiseksi) koskematta.

 

Sitten alkoi kosmeettinen osuus: puhdistin etulevyn ja kaikki nappulat. Lisäksi puhdistin maagisena silmänä toimivan putken, joka toimii tehonilmaisimena. vaakatasossa olevat äänensävynsäätimet olivat aikojen saatossa kadottaneet yhtä lukuunottamatta säätöasteikkonsa, joten rakentelin uudet asteikkokiekot säätimille. Arvatkaas mistä sain sopivaa materiaalia? Alkuperäisestä kannukondensaattorista, josta sahailin sopivan levyisiä kiekkoja, joiden päälle liimasin paperista tehdyt asteikkolukemat! Yhdenkään sisääntulon on-off-nappulat eivät toimineet, mutta en raskinut ryhtyä irrottelemaan niiden hienoja messinkiniittejä. Saman asianhan ajaa, kun kääntää volyymit nollalle.

Sitten kokeilemaan: ensin ilman etu- ja pääteasteen putkia. Koska jännitteet näyttivät oikeilta, asensin uudet putket, ja tein ihmeellisiä johtovirityksiä saadakseni singnaalit ja verkkovirran sisään ja ulos: laite käyttää DIN- ja banaaniliittimiä ja verkkopuihakin on vanhaa mallia, joten täytyi hieman rimpuilla, että sain johdot aseteltua. Sitten virta päälle ja laite heräsi henkiin! merkkivalo palaa, maaginen silmä sykkii ja kaikki kanavat toimivat. Potikat eivät rutise eikä ylimääräisä hurinoita ole. Lopputulos on siis onnistunut, ja vanhus on nuoruutensa iskussa. Mielestäni laite on niin hieno, että siihen ei pidä mennä muuttelemaan moderneja jakkeja tms: aion rakentaa sopivat sovitusjohdot, jotta vahvistimen saa kätevästi kiinni soittimiin ja kaiuttimiin. Tarvitseeko joku huollettua ja rempattua Eminentiä?

Miten Laneysta tuli Jyty

Sattuipa tässä päivänä muutamana tulemaan vastaani Laneyn 2 * 10” –kaappi, malliltaan GS210VE. Kaappi oli tosi kompaktin kokoinen ja sitä on kehuttu. Kun hintakin oli siedettävän ylärajoilla, päätin ostaa vehkeen pois. Vähän mietitytti se, että kaapissa oli Jensenin elementit, ja minulla on mielikuva Jenseneistä aika kireäsoundisina tötteröinä, mutta what the heck – onhan Fenderkin käyttänyt Jenseneitä. Minulla oli jo hämäräperäinen idea kaappia ostaessani, eli päätin tehdä siitä combon!

 

 

Olen käyttänyt 6L6-putkia tosi vähän, joten päätin kokeilla tehdä 6L6-päätteisen kohtuullisen tehokkaan styrkkarin. Etuasteeseen etsin ideoita Bluetonen Liverpoolista (www.bluetone.fi) ja Trainwreckistä sekä kurkin, miten Fender ja Madamp ovat toteuttanut etusiaan. Vaiheenkäännön tein nk. pitkähäntäisenä. Laneyn kaappiin piti tehdä uusi takalevy, jotta sain styrkkarin palaset sisään. Komponettien pyörittelyssä meni hetki aikaa, kun etsin verkkomuuntajalle, virtalähteelle ja päätemuuntajalle sopivia paikkoja, mutta löytyiväthän ne lopulta. Tavoitteeni oli, että kiinnitän kaiken mahdollisen kaapin takalevyyn, jolloin huolto- ja modaustoimenpiteet tulevat helpoiksi.

Styrkkaripuolen kokoamisessa ei ollut mitään ihmeitä. Kun sitten sain johdot paikoilleen ja aloin etsiä sopivia vastuksia virtalähteeseen huomasin, että verkkomuuntaja antaa aivan liikaa jännitettä: verkkomuuntajan toisio oli nimittäin tyyppiä 260-0-260 ja olin tehnyt niin, että  olin jättänyt keskellä olevan maan käyttämättä ja pistänyt käämin päät kiinni diodisiltaan. Näin siksi, että halusin päästä lähelle 500 voltin jännitettä. No, tasasuuntauksen jälkeen tuosta 520 V:n AC:sta tulikin 728 V DC:tä, ja silloin jo putket hehkuivat aika härskisti. Pari vastusta kärähti ja 500 V:lle mitoitetut suodinkonkat olivat aika kovilla. Kun yritin biasoida pääteputkia, niin virran pienentäminen nosti jännitteen jo reiluun 800 volttiin! Kokeilin vaikka mitä, mutta eihän tuollaista kahtasataa tai kolmeasataa volttia niin vain piiloteta minnekään, joten olin ymmälläni. Kun minulla oli muutenkin asiaa Uraltoneen joka on luottokauppani,  niin samalla nykäisin Uraltonen Mikkoa hihasta ja hän antoi (jälleen kerran) korvaamattomia neuvoja miten minun kannattaisi homma tehdä. Samalla hän kommentoi reilusti alakanttiin valitsemaani päätemuuntajaa ja sain minut hommassa olkeille raiteille. Modauksen jälkeen minulla on päätemuuntajalla ja JJ:n 6L6GC—putkien anodeilla n. 350 volttia, ja mukavasti lähtee jytinää siilläkin.

Etuasteen soundiin olin todella pettynyt. Tykkään muhevasta ja täyteläisestä soundista, mutta etuasteeni soi kirkkaasti ja kireästi etenkin tuolla Laneyn kaapilla. Lisäksi etuasteen särö alkoi olla häiritsevää jo silloin, kun gainin käänsi kolmoselle. Ei muuta, kuin kolvi käteen ja vastusten ja konkkien vaihtoon. Kahden päivän kokeilujen ja juottamisen jälkeen styrkkari alkoi kuulostaa siltä miltä halusinkin, vaikka säröä on vieläkin vähän liikaa. Päätin kuitenkin säilyttää paketin toistaiseksi tuollaisena ja miettiä myöhemmin sitä, miten muuttaisin sitä: ehkä matalampigaininen etuasteputki 12AX7:n tilalle olisi hyvä valinta...

Sen jälkeen vain kaappi/combo kasaan, vanhan Laney-merkin ruuvaaminen irti ja uuden JYTY-merkin ruuvaaminen sen tilalle. En vieläkään täysin rakasta noita Jenseneiden ämyreitä (vähän tynnyrimäinen soundi ja liian kihisevä diskantti) ja voisin kokeilla sitä, että vaihdan toisen Jensenin tilalle jonkun tukevasti soivan Eminencen. Lil’ Buddy on yksi Eminence-suosikeistani, mutta meneeköhän soundit sillä jo liiankin tukkoon.... Saas nähdä. Nyt minulla on kuitenkin näsäkkä combo, joka taipuu niin funkiin, rockiin kuin bluesiinkin.

 

Ai niin: vahvistimia rakentaessani olen keksinyt yhden hyvän varotoimen, jolla voin vähentää hengenmenon riskiä: käytän vain yhtä pistorasiaa. Siis silloin, kun minulla on vahvistimessa sähköt ei kolvi toimi, ja kun kolvissa on vähköt ei vahvistin toimi. Tällä vältyn siltä, että tökkisin jännitteisiä osia kolvilla. Vaikka jatkuva töpselien vaihtelu ottaa välillä päähän, noudatan tuota konstia jatkossakin.

Sanzaa, sanzaa - täytyy saada sanzaa

Oltiin Hannun kanssa Ruotsissa kesätöissä joskus 1980-luvun alkupuolella. Aina kun saatiin palkka käteen rynnättiin Tukholmaan levy-, kirja- ja soitinostoksille. Matkakassi täyttyikin Ruotsissa mukavasti, koska siellä oli jo tuolloin ymmärretty monikulttuurisuus.
Eräällä retkellä osuttiin Tukholmassa etnokauppaan, joka oli suomalaispojalle ihme: etnosoitinta ja opasta löytyi jos jostakin kulttuurista. No, rumpali innostui tietysti afrikkalaisista lyömäsoittimista ja osteli niitä mukaansa. Lisäksi löysin pari aiheeseen liittyvää teosta.

Niissä molemmissa esiteltiin Afrikan ihme: sormipiano. Afrikassa eri heimoilla on tietysti soittimelle omat nimensä, mutta ruotsalaisen läpyskän esittelemä nimi sanza tarttui minun mieleeni soittimen oikeana nimenä. Mukaan tuli ostettua tuolloin bambunkielinen versio, jossa oli varsin pehmeä sointi. Kotona päätin sitten ruveta tekemään metallikielisiä versioita.
Hannu jo esitteli omansa, muttas tosimies tietysti takoo kieletkin itse - ainakin kerran. Itse olen käyttänyt kaikenlaista rautaa ja terastä tähän tarkoitukseen, mutta parhaaksi olen havainnut noin kolmemillisen teräslangan. Kerran kokeilin myös lakaisen-lakaisukoneella vempeleestä pudonneita metallikieliä, mutta ne olivat tähän tarkoituksen ihan liian lepsuja. Puusaunaa lämmitellessäni olen samalla takonut kielet litteiksi. Kaasukeitin toimii tähän tarkoitukseen myös hyvin.

Rakenteellisesti sanza on siis laatikko, jonka päälle kielet on laitettu tallan ja kiinnikkeen avulla. Löysin kellarista mahonkiviillutettua venevaneria, joka on sekä kaunis, että hyvin soiva puuaineis laatikon tekoon. Laatikkoja on monen muotoisia ja sen lisäksi tietysti käytetään erilaisia kasvien valmiiksi tarjoamia kaikupohjia. Oma haaveeni on tehdä joskus koivunpahkasta soitin, kunhan vain löydän sopivan kokoisen.

Wahwah-soundin soittimeen saa poraamalla pohjaan reiän, jota suljetaan ja avataan soittimen alle jäävällä sormella. Kielten alle olen laittanut nykyisin pultin ja kielten yläpuolelle takomattomasta kieliraudasta pätkän.

Olen testaillut eri pituisia kieliä. Valmiita mittoja löytyy netistä pilvin pimein ja virityksiä samaten. Alapuolen wahwah-efektin ja peukaloitten yhteistoiminnan harjoittelu on hyvää sormiharjoitusta, varsinkin jos yrittää saada efektin ja peukkurytmin toimimaan toisiaan tukevasti. Jos kielten takominen ei kiinnosta tai siihen ei ole mahdollisuutta, niin Hannun postauksessa neuvotaan mistä saa valmiiksi taottua kielilankaa.

Materiaalihankintaa

Silloin, kun minä aloitin soittohommia, oli käytetylläkin kamalla markkinat: vanhatkin (ja huonot) soittimet ja vahvistimet löysivät ostajansa, ja välillä löysi käyttökelpoista tavaraa sopuhintaan. Nyt on toisin. Tilanne ei rajoitu pelkästään musiikkipuolelle, vaan ilmiö on paljon laajempi: kauppias ei halua vaihtotavaraa ja käytettyllä tavaralla ei ole jälleenmyyntiarvoa.

Tällaiselle ”hullulle tiedemiehelle” tilanne on aika haastava: mistä löytää sellaisen kitaran, jonka voi panna hyvällä omallatunnolla palasiksi ja mistä löytää vanhoja, rikkinäisiä ja riittävän halpoja vehkeitä kunnostettavaksi. Seurailen etenkin Saksan Ebayta (www.ebay.de) ”sillä silmällä", ja välillä nalli napsahtaa: onnistuin ostamaan kasan akustisia ja lievästi preparoituja kitaroita, jotka olivat olleet koriste-/mainoskäytössä kitaranrakentajalla. Kotiin tuli kerralla neljä rakenteeltaan ehjää ja ilmeisesti soittamatonta kitaraa ja yksi enemmän remppaa vaativa, yksi akustisen raakakaula, yksi LP-tyyppinen kaula ja LP:n otelauta: nyt on siis materiaaliongelma hetkellisesti ratkaistu. Jos jotakuta kiinnostaa koirankuppidobro tms, niin viestejä tänne päin!

Eikä siinä vielä kaikki! Yksi harvoista käytetyn musakaman välittäjistä on Helsingissä toimiva Audiodivari, joka on tauon jälkeen taas avannut ovensa. Menin divariin ihan muissa asioissa, kun divaria pyörittävä Leo Siekkeli innostui esittelemään minulle sisään tulleita bassonromuja. Sain hankittua pikkuvikaisen nauhattoman basson, Harley Benton –kitaranromun ja koko paketin helmen: oletettavasti 60-luvun alusta peräisin olevan hollantilaisen Egmond-basson raadon todella edullisesti! Leon periaatteena on pitää soitinkama kierrossa, ja siksi hinnat ovat kaikessa tavarassa sopivat. Lisämausteen kauppaan tuo hyvä palvelu ja hienot tarinat.

 

Nyt minulla on siis taas jutun juurta lähitulevaisuudeksi. Olkaa siis varoitettuja! Kun saan jatkorempattua tuon edellisessä jutussani mainitseman Lignatonen ja saan kokoon yhden styrkkarin, niin pistän höyhenet pölisemään.    

Taas kitarahommia

Ostin kirpparilta vanhan akustisen Lignatonen – Tsekkoslovakian ylpeyden. Olen joskus vuosia sitten omistanut Lignatonen orkesterikitaran, mutta tällaista Lignatonea en ollut nähnyt aiemmin: virityskoneistot kuin klassisessa kitarassa, mutta trapetsitalla ja teräskielet.

 

Kaulassa ei näytä olevan rautaa ollenkaan, ja sen takia paksut teräskielet ovat vetäneet kaulan mutkalle. Kielet olivat törkeän korkealla otelaudasta otelaudasta. No, haasteethan on tehty voitettaviksi...

Ensimmäiseksi purin koko vehkeen. Virityskoneistot olivat totaalisesti jumissa, mutta puhdistuksella ja aseöljyllä sain herätettyä ne henkiin. Soitin oli pahuksen likainen, mutta jälleen Korrekin Safe Cleaner teki ihmeitä: lakan lieviä vaurioita se ei korjannut, mutta soitin on nyt ainakin puhdas. Sen jälkeen alkoi jännin vaihe, eli kaulan oikaisu.

Olen joskus irrottanut kaulasta otelaudan, höylännyt kaulan suoraksi ja laittanut otelaudan takaisin, mutta nyt en halunnut ryhtyä moiseen operaatioon. Mietin myös sitä, että ottaisin nauhat irti ja hioisin otelaudan, mutta ensin päätin kokeilla helpompaa metodia: kitara vatsalleen suoralle pinnalle, tiukka puristus kaulalle keskikohdalta ja sitten kuumailmapuhaltimella kaulan lämmitystä. Ja se toimi! Annoin kaulan olla puristuksissa useamman päivän ja kun lopulta avasin puristimet, oli kaulassa tapahtunut merkittävää oikenemista. En tiedä, miten kaula kestää jatkossa vääntymättä esim. 008-kielten vedon, mutta sen näkee sitten. Nyt alkaa kokoaminen ja kokeilut...  Tekisi mieleni tehdä tästäkin sähköakustinen, mutta aihio on kyllä hyvä vaikka säilyttäisinkin vehkeen alkuperäisessä asussaan.

...”Jatkuu seuraavassa numerossa”...

Sikarilaatikko sanoo ”plink”

Olen joskus rakennellut sormipianoja eli kalimboja vaihtelevalla menestyksellä. Suurin tekemäni kalimba oli 20 x 30 x 10 cm, jossa puolentoista oktaavin keskimmäisiä kieliä ylettyi juuri ja juuri soittamaan, kun vehjettä piti käsissään. Kielinä olen kokeillut sateenvarjon metalliosista taottuja kieliä, polku- ja moottoripyörän pinnoista taottuja kieliä ja jopa puretusta joustinpatjasta otettua jousiterästä, mutta parhaina kielinä olen pitänyt niin kutsutusta kauppalangasta taottuja kieliä. Kauppalanka on rautakaupasta saatavaa pari kolme milliä läpimitaltaan olevaa seosmetallista tehtyä lankaa, joka on suhteellisen helposti taottavaa ja sitkeää. Kiinalainen alasimeni on tosin saanut muutamia aika pahoja osumia näissä hommissa. Ohuen langan kuumentaminen ja kuumana pitäminen on temppu sinänsä: ahjon virkaa on saanut toimittaa pihagrillikin.

Viime aikoina minulla on kalimba-rintamalla ollut hiljaista, mutta tammikuussa innostuin katselemaan youtubesta videoita siitä, mitä muut ovat tehneet. Jossain vaiheessa eksyin myös Kalimba Magicin sivuille (http://shop.kalimbamagic.com/product.sc?productId=114) ja sieltä löytyi täydellistä kielimateriaalia sormipianoihin. Jarmo innostui mukaan tilauskimppaan, ja niinpä tilasimme 6 metriä (!) pehmeämpää matalalta soiville kielille tarkoitettua jousuterästä ja toiset 6 metriä kovempaa korkealta soivien kielten materiaalia.  

Tässä ensimmäinen kokeiluni uudella kielimateriaalilla. Kotelona on pieni sikarilaatikko, ja talla ja kieltenpidin on tehty mahongista.

 

Kieltenpitimen pohja on muotoiltu pyöreäksi, jolloin kieliin tulee sopiva vääntö, koska ruuvien kiristäminen vääntää kieliä loivaan u-muotoon. Tämä estää räminää ja pitää kielet hyvin paikoillaan.

 

Virityksestä ei ollut tässä rakentamiskiihkossa niin väliä, eli tällä hetkellä laatikko soi eräänlaisessa pentatonisessa skaalassa, joskin miellyttävässä epävireessä. Vehje soi kuitenkin hienosti ja yllättävän kovaa. Uskon, että saatte nähdä näitä vehkeitä jatkossa lisää!

Hullu huilumies

Riffi-lehdessä nro 1/2012 oli mielenkiintoinen juttu huilun valmistuksesta. Ei minkä tahansa huilun, vaan PVC-putkesta tehdyn poikkihuilun, jossa ei kuitenkaan ollut läppiä. Kun kotona sattui olemaan sekä 20- että 25-millistä sähköputkea, niin varmaan arvaatte mitä tapahtui? Meikäpoika alkoi tehdä huiluja...

Netistä löytyi useampiakin sivustoja, joissa oli taulukoita putken ja reikien mitoittamiseksi 6- 7- ja 8-reikästä huilua varten. Kokeilin kaikkia malleja ja kokoja: 20-millinen tuntui  kokeilussa läpimitaltaan turhan pieneltä, joten keskityin 25-millisen putken sahailuun ja porailuun. Koska suurin osa reikien läpimitoista ja välimatkoista oli jopa millin kymmenysosia, useat taulukot oli ilmoitettu tuumakokoisina ja olin liikkeellä lähinnä kokeilumielessä, tuli kaikista vehkeistä enemmän ja vähemmän epävireisiä. Useimmiten korkeat äänet soivat kohtuullisen tarkasti, mutta mitä matalammalle mentiin, sen pahemmin skaala oli sivussa. Puhallusaukon teko näyttää myös olevan haastavaa puuhaa etenkin tällaiselle soittajalle, joka ei ole koskaan soittanut poikkihuilua. Kokeilin myös puhallusaukon muotoilussa kaikenlaisia irtoläpyköitä, mutta homma vaatii selvästi lehmän hermoja ja mikrokirurgin asennetta, jota minulla ei tunnetusti ole.

 

Joka tapauksessa: suosittelen kokeilemaan huiluntekoa. Ensimmäisen prototyypin saa aika nopeasti kasaan ja kokematonkin soittaja saa huilusta äänen. Lisäksi rakentamisessa on yksi lisäetu: soittimen puhallusaukon puoleinen pää täytyy tukkia ilmatiiviisti ja mikäs siihen olisi parempaa kuin viinipullon korkin pätkä: korkin takia saa ihan luvan perästä tyhjentää rakennusvaiheessa pullon ja toisenkin... Sitten epävirekään ei enää kuulosta niin pahalta.

Alkupuolen yrityksiä soitinrakennustaipaleeltani

Aloittelin aktiivisen soitinten tekemisen 1980-luvun alkupuolella. Silloin ei ollut vielä internetin ihmeellistä maailmaa, joten oppi haettiin kirjoista, lehdistä tai - kuten yleensä - kantapään kautta. Niemisen Rauno kirjoitteli kansansoitinten rakentamisesta ja noista kirjoituksista sain innoituksen tehdä pari kannelta ja jouhikkoa. Kurosen Jarmo innostui puolestaan noitarumpujen tekemisestä ja hankki jostakin poronnahkoja. Hän maalasi minulle yhden nahkan aidolla tervalla. Tein siihen vanerista kehikon ja Jarmo taisi hommata jostakin poronsarven kappaleen, jolla rumpua saattoi takoa. Kun olimme Pohjantahti-yhtyeen kanssa samoilla Petäjäveden folk-festareilla esiintymässä kesäkuussa 1985, näin Fältin Kallen lyömässä omaa rumpuaan kunnon karhunkämmenellä. No oma kapulani vaihtui heti toiseksi. Kallelta opin myös, miten kalvo lämmitetään nuotiolla kireäksi ennen soittamista.

Samoihin aikoihin Pelkosen Hannu vihki minut sähköisten soitinten saloihin. Ensimmäisiä tekemiäni soittimia oli sähkömaniska. Siihen sain rungon perinteisestä, Neuvostoliiton tuliaisina hankitusta maniskasta, jonka laitoin päreiksi ja otin kaulan talteen. Lankun tein saunan laudepuiksi tarkoitetusta apassista, joka onkin hyvä lankkupuu sähköisiin soittimiin. Mikiksi laitoin basson mikin, jonka olin saanut halvalla jostakin musiikkiliikkeestä - noina aikoina niistä sai hankittua vielä kaikenlaista kivaa.

Jo tuolta ajalta on himoni ollut värjätä soittimia omituisen näköiseksi. Työkalut olivat tuolloin myös aika alkeelliset ja tekemisen into kova, joten muotopuolihan tuo lankku on. Mutta soitin soi. Olen tykännyt jo pitkään sähkömaniskasta, erityisesti slidesoitossa - siitä saa irti pirullisen korkeita ja korvia hiveleviä ylärekisterissä soivia glissandosooloja. Tuon virityksen jälkeen onkin tullut tehtyä pari maniskaa, mutta niistä joskus enemmän...