IC-piiri pieni pyörii

Rakennettuani 15 putkivahvistinta päätin tutkia, millaisia paristokäyttöisiä vahvistimia olisi mahdollista tehdä. Etsiskeltyäni tietoja 9 voltin paristolla toimivista styrkkareista totesin, että käytössä on kaksi suosittua ja halpaa mikropiiriä: vanhempi LM386 ja uudempi TDA7052 (sekä vähän enemmän tehoa antava mutta samalla myös enemmän jännitettä vaativa TDA2030), joiden ympärille rakennetuista vahvistimista löytyy paljon juttua.  Rakensin siis kokeeksi vahvistimen kummankin piirin ympärille. Uudempi TDA7052 oli täydellinen pettymys: ponneton, suhteellisen puhdas ja tylsä soundi. Sen sijaan innostuin LM386:sta: värkki saa tyrät rytkymään ja sopivasti kytkettynä ääni on puhdasta rosoa ja kirkunaa. Juuri sitä, mitä mies välillä kaipaa!

LM386:n spekseissä (esim. http://www.ti.com/lit/ds/symlink/lm386.pdf) luvataan, että piiristä lähtee tehoa yhdeksän voltin jännitteellä ja 8 ohmin kuormaan 0,7 wattia, kun särö on 10%. Ei siis mitään ihmeellistä, joskin säröisää. Monien matkaradioidenkin luvataan antavan paljon enemmän tehoa. Mutta ihmeellistä on, miten törkeän meluisan vahvistimen tuolla piirillä saa tehtyä: en tiedä, kuinka suuri särö tekemissäni vahvistimissa on, mutta herkän kaiuttimen kanssa rähinää riittää hyvin kotikäyttöön, ja korvat kyllä soivat soittosession jälkeen.

Alla kuva, jonka nappasin sivulta http://www.instructables.com/id/Portable-Guitar-or-iPod-Amplifier-Amp-9v-LM3/ .

 

 
Yksinkertaisimmillaan vahvistimeen tarvitaan siis paristoneppari, jakit sisäänmenolle ja ulostulolle, IC-piiri ja kolme elektrolyyttikondensaattoria (eli tuo C1 ei ole pakollinen. Sen asentaminen tosin lisää tehoja merkittävästi. Pinnit 1 ja 8 pitää joka tapauksessa kytkeä yhteen, olipa välissä konkka tai ei). Osien hinta hinta kaupassa (esim Bebek, Uraltone) yhteensä noin 5 €! Jos haluaa hifistellä, niin valintakytkimen ja parin konkan lisäyksellä tehon ja särön määrää voi säätää: siis C1:n rinalle kytketään kapasitanssiltaan erilaisia konkkia, ja valintakytkimellä valitaan mikä niistä on käytössä. Kuvan oikeassa laidassa on merkitty, miten homma on hoidettu pienellä DIP-kytkimellä. Konkkien arvot näkyvät C1:n vieressä, eli 2,2-10 uf.

Volume-potikkaa ei styrkkarissa ole, mutta sellaisen voi lisätä kuvassa esitetyn C1:n ja piirin nasta nro 8:n väliin. Mutta kuka sellaista kaipaa? Miksei antaisi olla nupit kaakossa koko ajan? Virtakytkintä ei myöskään ole vaan virta kytkeytyy kun plugin tökkää sisäänmenojakkiin. Voihan kytkimenkin halutessaan lisätä. Satunnaisen tekijän on hyvä huomata se, että elektrolyyttikonkat ovat tarkkoja siitä, kummin päin ne asettaa. Kuvaan on merkitty plus- ja miinusnavat. Lisäksi kannattaa huomata, että jos virtakytkimen tekee sisäänmenon stereojakilla, niin stereojohtoa ei voi käyttää, koska se ei kytke virtaa: siis stereojakki ja monojohto. Muunlaisia haasteita ei hommassa ole.
 
Vahvistin on hyötysuhteeltaan erinomainen: kokemuksen mukaan helvetillistä mökää riittää yli 10 tuntia yhdellä yhdeksän voltin paristolla. Ei huono.   

Alla LM386:n ympärille rakentamiani virityksiä:

Etummainen on tehty teepurkkiin. kaksi jakkia ja katkaisija, jolla tehoa ja säröä voi säätää. Purkissa sisällä pieni vero-levyn palanen johon komponentit on kiinnitetty (suosittelen IC-piirille kantaa, jolloin tinaaminen helpottuu) ja yhdeksän voltin paristo. Vahvistin mahtuu taskuun, mutta jaksaa liikuttaa 2 x 12” kaapin kaiuttimiakin.

Keskimmäinen on tehty sikarilaatikkoon ja kaiuttimena on (huono) autokaiutin. Takimmainen styrkkari on asennettu vanhaan radiokaiuttimen koteloon. Kaiuttimena on Harley-Benton- bassovahvistimen ämyri, johon entinen omistaja oli lyönyt reikiä meisselilä. Tässä versiossa minulla on neliasentoinen kiertokytkin jolla pystyn vaihtelemaan särön ja metelin määrää melko pahasta karmeaan.

Suosittelen kokeilemaan vahvistinrakennusta!

Kaksikielisten maa

 Koska sikarilaatikosta tehty yksikielinen diddley bow on ilmaisuvoimaltaan suhteellisen rajoittunut tällaisen tönkön soittajan kädessä, ryhdyin jalostamaan ideaa. Lisäsin soittimeen kieliä ja ryhdyin etsimään uusia soundeja käyttämällä sikarilaatikon sijasta metallisia kaikukoppia. Myös ajatus siitä, että jokin vanha kakkuvuoka, pesuvati, peltipurkki tms saa uuden elämän soittimena viehätti minua suuresti. Niinpä viime kuukausina pajassani on syntynyt jonkinmoinen määrä kaksi- ja kolmikielisiä kierrätyssoittimia: kakkuvuoasta tehdyt ovat luontaisesti saaneet nimen ”kakofoni”.
 

Soitinten rakenne on kuta kuinkin sama: kaulapuu menee kaikukopan läpi siten, että kansi kelluu. Otelauta on tehty western-kitaran otelaudasta halkaisemalla. Virityskoneistot on peräisin kitarasta ja kokeilujen jälkeen huomasin, että kitaran kolmos- ja neloskieli on kireydeltään ja jäykkyydeltään aika hyviä näihin instrumentteihin, eli kaulaa ei tarvitse vahvistaa raudalla ja viritystä pystyy vaihtelemaan kaksikielisessä esim E-A, G-C, A-D, eli tyypillisiä blues-virityksiä.

 
Otelautoja dyykkasin Soitin-Huttuselta Helsingistä (www.soitin-huttunen.com): Huttusen Lasse kaiveli vanhasta varastostaan otelautoja ”Made in DDR”, ja niitäpä on nyt minulla varastossa vielä jonkinmoinen määrä. Nykäisen nauhat irti, sahaan otelaudan halki ja kiinnittelen katkaistut nauhat uudestaan kiinni.   

Kaikupohjaksi ja kanneksi kelpaa melkein mikä tahansa: kantena voi käyttää puuta, terästä, alumiinia. Useimpiin olen laittanut sisään kontaktimikin, mutta joihinkin olen myös itse kääminyt kaksi- tai kolminapaisen mikin (resistanssi noin 2K) tai sitten käyttänyt valmista mikrofonia. Ja viimeistely: tässä hommassa saa antaa mielikuvituksen lentää.
 

Yläkuvassa vasemmalla alumiiniseen leipävuokaan tehty alumiinikantinen versio. Keskellä soitin, jossa kaikupohjana emalivati ja kantena messinkitarjotin ja oikealla kolmikielinen, jossa teräsvuoka ja teräskansi. Kansi koristeltu vanhalla skannatulla kuvalla, joka on printattu paperille ja kiinnitetty kanteen lakalla.

Hauskoja projekteja, joista lopputuloksena syntyy ihan toimivia soittimia. Jarmon ja minun sivuprojekti ”Vakka-Suomen Rytmikuninkaat / Rhythm Kingz of Bushel Finland” äänitteli kesällä melkoisen määrän negro spirituaaleja blues-hengessä, ja näissä äänityksissä kaksikieliset olivat keskeisessä osassa. Mutta näistä äänityksistä enemmän myöhemmin...  

 

Akisa – vapaan improvisoinnin kuningatar

Olemme Kinnusen Heikin kanssa soitelleet täysin vapaan improvisoinnin periaatteella jo parin vuosikymmenen ajan. Ideana on ollut soitin- ja musiikillisesta osaamisesta vapaa musiikillinen keskustelu, joka tapahtuu siinä hetkessä, jossa soittajat kohtaavat. Vaimoni, Arja Juntunen, oli opiskeluaikanaan harrastanut näyttelemistä ja oli kiinnostunut ihmisäänen tuomisesta mukaan improvisointiin. Äänen muokkaamiseen käytimme soittimille tarkoitettuja efektilaitteita tarkoituksena tuottaa omituista hälyä.

Parin harjoituskerran jälkeen sain ajatuksen yhdistää tähän vielä valmiin ääniefektimaailman. Olin ostanut Anttilan halpamyynnistä ääniefektilevyjä, joista valitsin kauhuelokuviin tarkoitetun. Se osoittautui hyväksi ideaksi senkin vuoksi, että sen avulla syntyi CD:n mittainen rakenne sessiolle kuin vahingossa. Olin soitellut fonia ja sähköviulua noihin aikoihin ja niiden lisäksi meillä oli bändikämpän kaikki perinteiset soittimet käytössä.

Äänitin soiton ja tarjosin sitä tuolloiselle foxglovelle julkaistavaksi (julkaisut). Se oli noina aikoina eräs aktiivisista alakulttuurimusiikin julkaisijoista Yhdysvalloissa. Olin saanut kontaktin yhtiöön Keijon (Virtanen) kanssa tekemiemme levyjen kautta ja Brad Rose julkaisikin levyn vuonna 2006 pienenä painoksena – nykyisin hän toimii Digitalis recordingsin alla. Levystä Passover tuli pieni alakulttuurinen hitti. Yhdysvaltojen yliopistojen erilaisen musiikin kampusradioasemat soittelivat sitä ja arvosteluja levystä ilmestyi mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Brad itse kuvasi levyä seuraavaalla tavalla:

“foxglove120: akisa "passover" cd-r

this is one of the most bizarre things i've heard in a while, so it's fitting that it hails from finland. akisa is a trio featuring jarmo saarti (a long-time collaborator of jyväskylä king, keijo) and friends. this is free-jazz skronk of the lord. with a biblical theme present throughout (tracks like "jesus in the midst of the wolves" and "resurrection"), "passover" obliterates any notion you may have about music and christianity hand-in-hand. is this a christian record? fuck if i know, but if this is the way they preach in finland, count me in. wailing saxophones duel it out with ramshackle percussion and acid-laced bass chops. it's like rauhan orkesteri spiked with the jesus juice, and it's oh so fucking delicious.”

Noiseweek arvosteli levyn ja totesi mm. seuraavaa:

“Actually, the dichotomy of lo-fi jazz and crazed noise is so sharp it gives Passover a weirdly schizophrenic quality. I've listened to this maybe 10-15 times, and sometimes I remember it as an above average free-jazz rec in a low-rent ESP mode (even hear a few Marzette Watts-like moments here and there), other times all that sticks are the 5-to-10 abandoning moments in which choking sax, sandpapery electronics (I think), and the distorted screams of a what sounds like a half-human/half-seal create an explosion of distressed speaker-destruction. I think "Jesus in the midst of wolves" (linked below) is the best example of this oddly beguiling yin/yang, starting as an echoey piece of minimal improv, adding a few saws and creaks, and eventually building to a ear-killing din that sounds like some kind of being not having the greatest of days.

This isn't to say that the more, uh, conventional jazz passages here aren't worthy of time too - subtract the little peaks of freak-out and Passover would still be an excellent chunk of basement-locked skronk - but Passover's insane bumps jut Akisa into its own strange, toxic realm...”

Tämän jälkeen teimme vielä toisen levyn samalle kustantajalle: Distant Phone (2007). Bändi vaipui unholaan, kun yksi jäsenistä ei suostunut lähtemään keikoille. Levyjä ei enää saa, mutta kappaleet on ripattu nettiin meiltä lupaa kysymättä kuten nykyisin on tapana.

Vinyylisoittimen (t)aikaa

Tämänkertainen postaus on vähän tavallisemmasta soitinprojektista, mutta ei tästäkään jännitystä puutu. Menin paikalliseen kierrätyskeskukseen, jonka takavarastosta löysin mielenkiintoisen kitaran. Kitara oli maalattu yltä päältä (mukaanlukien otelauta) jollain Miranolin kaltaisella maalilla. Plektrasuoja/pleksi oli jotain totaalisen mystistä levyä, osia puuttui jne. Vibrakoneistosta ja kaulasta tunnistin soittimen kuitenkin Hofneriksi – kitaraksi, jollaista (joskin eri mallista) pääsin soittamaan ensimmästä kertaa -70-luvun puolivälissä. Soitin näytti kamalalta ja kun myyjä ei selvästikään tiennyt mitä oli myymässä, maksoin kitarasta kolme euroa. Kotona hyökkäsin heti nettiiin ja pian paljastui, että kyseessä on Hofner Colorama vm -62 tai -63 (ks. esim. täältä: http://www.wildguitars.com/guitars/hofner-colorama).

 

 

Purin soittimen, ja sen surullinen kunto paljastui: talla puuttui, alkuperäinen mikki puuttui, surullinen plektrasuoja oli -60-luvun kaakelinkorviketta eli Mani-levyä (ks. esim tämä linkki: http://varpanen.blogspot.fi/2011/08/mani-mani-mani.html), kaulan nauhat olivat lopussa: lommoisia ja kuluneita, virityskoneisto ei ollut aluperäinen (ja lisäksi erittäin huono) ja kaikkialla oli hirvittävä kerros pensselillä sudittua maalia.

 

Mielenkiintoinen piirre vanhoissa lankku-Hofnereissa on se, että suuri osa niistä oli tehtaalta tullessaan päällystetty vinyylillä: useimmat olivat punaista käärmeennahkajäljitelmää, mutta olenpa nähnyt mustavalkoisenkin. Vinyylipitaiset kitarat tunnisti siitä, että niiden sivussa kiersi nauha, jolla pohjan ja päällyksen vinyylin sauma oli peitetty. Tässä vehkeessä oli reunanauha, joten laite oli ollut alun perin vinyylipintainen. Miten tuollaisen vehkeen kunnostaa?
 
Ei muuta kuin hommiin: runsas kerros Nitromorsia ja tiukkaa kaapimista. Valitettavasti pohjassa ollut hieno Lappeenranta-tarra meni saman tien. Maalin irroituksen jälkeen reikien tapitus, hiontaa, hiontaa ja hiontaa. Sitten pohjalakkaus ja jälleen hiontaa. En ollut vielä tässä vaiheessa päättänyt yritänkö uuttaa vinyylipintaa (jos sellainen on edes mahdollista) vai maalaanko kitaran. Kaulan hioin puupinnalle, irroitin 12 ensimmäistä nauhaa, hioin kuoppaisen otelaudan ja asensin uudet nauhat. Lapaan tuli lakka ja kaulaan sekä otelautaan vaha. Mikki, lapaan tuleva logo ja alkuperäistä muistuttava talla löytyi Englannista (http://www.projectguitarparts.co.uk/Pages/hofnerparts.html). Bodyyn jyrsityn uran perusteella päättelin kitaran olleen yksimikkistä mallia, joten rakensin itse plektrasuojan netistä löydettyjen kuvien perusteella. Mutta se bodyn pinnoitus...

Yritin keksiä, miten päällystäisin uudestaan vinyylikitaran. Sitten tajusin, että autojen tuunauksessa käytettävä PVC-kalvo (car wrap tai car vinyl wrap) on samannnäköistä, joskin ohuempaa. Käärmeennahkajäljitelmää olisi pitänyt ostaa 30 metrin rulla, joten tilasin puolitoistametrisen pätkän punaista sileäpintaista kalvoa Kiinasta (aliexpress.com). Kun vinyyli tuli, alkoi opettelu: ei tietenkään millään harjoituskappaleella vaan suoraan lankun päälle, tosin takapuolelle. Kuumailmapuhaltimella kalvo venyi hyvin paikalleen, mutta muutamaan kurvipaikkaan jäi pieniä ryppyjä. Kansipuolella olin jo osaavampi, ja niin kannen puoli onnistui hyvin. Reunanauhan kunnostin rapsuttelemalla vanhat maalit irti ja maalaamalla sen uudestaan spraylla. Sitten kokoaminen ja homma oli valmis. Nykyisin valmistettavat Hofnerin mikit ovat humbuckereita kun alkuperäinen oli yksikelainen kaksikelaisen kuorissa. Asensin volume-potikan jossa on katkaisija, joten saan kitarasta ulos sekä yksikelaisen soundin että tukevamman humppari-soundin ilman, että päälle päin näkyy ylimääräisiä virityksiä. En odottanut kitaran soundilta liikoja: mahonkiviilulla päällystetty kolmikerroksinen kuusibody ei kuulosta akustisesti kovin hyvältä, mutta ällistyin. Kitaran sustain on todella hyvä ja äänessä on todella paljon lämpöä ja täyteläisyyttä. Yksikelaisena mukaan tulee heleyttä ja soitinta saa luukuttaa kovaa ilman että se menee särölle. Funk ja Blues ovat tälle vehkeelle ominaista tavaraa. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen.     

Doin' it Doggy Style

Tämä projekti syntyi satunnaisen innostuksen vallassa. Jarmo vinkkasi, että joku oli rakentanut resonaattorikitaran, jossa resonaattorin virkaa hoiti kissan ruokakuppi. Netistä löytyy aiheeseen liittyen paljon materiaalia hakusanalla ”Cat bowl guitar”. Silloin minulla välähti.

Olin saanut alkuvuonna klassisen Epi-kitaran raadon Hyvinkään Musiikki-S:n omistajalta Salosen Eetulta. Kitaran kaula oli pettänyt, virityskoneistot oli käytetty varaosiksi muihin vehkeisiin jne, eli laite oli myyntikelvoton. Purin kitaran, kiinnitin kaulan uudelleen ruuvilla ja liimalla (suosittelen Titebondia, koska se kovettuu: esim. Eri-Keeper ei kovetu koskaan), tulppasin vanhat virityskoneiston paikat ja tein uudet reiät teräksisille virittimille, asensin uuden satulan ja sitten pääsin siihen hauskaan vaiheeseen...

Ostin koiran ruokakupin,  sahasin kitaran kanteen sopivan kokoisen reiän siten, että keskipiste oli keskellä tallaa ja asensin ruokakupin ylösalaisin reikään. Ruokakuppiin kiinnitin piezo-mikrofonin.

 

 

Kun soitin näytti vielä vaativan jotakin, rakensin kaikukopan päälle koristeeksi peltisuojan, joka on itse asiassa tehty autojen tuunauksessa käytetystä alumiinisesta maskipellistä. Motonet poisti valikoimista tuollaista lohikäärmekuvioista peltiä, joka sai siis paikkansa kitaran koristeena.

 

 

 

 

Kaivelin vanhoista varastoistani trapetsin, josta sain muokattua sopivan kielenpitimen. Sen jälkeen kielet paikalleen, hienosäätöä ja viritystä ja jes: se soi! Puinen koppa antaa lämpöä ääneen etenkin bassopuolella, ja teräksinen ”resonaattori” antaa soundiin metallisen klangin. Halpa piezo ei ole mikään laatumikki, mutta tarvittaessa soitin sopii vaikka bändikäyttöön eikä ole edes kiertoherkkä. Olen tyytyväinen lopputulokseen.

 

 

Ja tässä tarinan opetus: ”support your local dealer”. Kun paikalliset soitinkaupat pitää elossa, voi niistä löytää kalkenlaista, mitä netistä tilaamalla ei saa. Sitä paitsi innostuksen iskiessä on helpompi hakea puuttuvat osat kulman takaa kuin odottaa pakettia viikon verran. 

Sikarilaatikkokitaroiden taika

Innostuin sikarilaatikkokitaroiden tekemisestä kun kaivelin netistä tietoa blueskitaroiden historiasta. Netti on pullollaan amerikkalaisia ja muunkinmaalaisia ohjeita yksinkertaisten (monimutkaisia kun ei ole) sikarilaatikkokitaroiden tekemisestä. Eräs hyvä esimerkki on http://cigarboxguitars.com/resources/how-to-build-a-cigar-box-guitar sivusto, joka sisältää ohjeiden lisäksi muutakin asiaan liittyvää informaatiota.

Oman kitarani perustarpeista sikarilaatikko löytyi sikareita myyvistä liikkeistä. Sikareita kun ostetaan yleensä yksin kappalein, niin hyvät suhteet tupakkakauppiaisiin luomalla saa melko nopeasti kartutettua laajan laatikkovaraston. Ulkomaanmatkoilla kannattaa koluta paikalliset kaupat: omat komeimmat laatikot olen tuonut Etelä-Amerikasta.

Kieleksi kelpaa kitarankieli tai pianolanganpätkä. Ja oikeaoppinen kaula syntyy harjanvarresta - itse katkaisin sen polttopuiksi menossa olevasta harjasta, joten "soitetun oloinen" kaula syntyi kuin vahingossa. Tallan ja satulan tein hirven sääriluusta ja mikrofoniksi yksinkertainen pietsomikki. Helpointa tätä on soittaa slideputkella, mutta pelkillä sormillakin pärjää.

Soittimet soivat hyvin akustisesti, mutta putkiradiosta vielä paremmin. Näyte äänestä löytyy eläkkeelle jääneelle kollegallemme tekemästämme videosta: http://www.dreambroker.com/channel/tm87i1sb/lx1szw8q

Ylläolevassa kuvassa on pari tekemääni yksikielistä sikarilaatikkokitaraa, yksi kolmikielinen ja stompboxi rytmin hakkaamiseen.