Pari viikkoa loman alusta meni nukkuessa. Ja väsyneenähän ei puuntyöstölaitteisiin kannata koskea, siitä todistavat lukuisat arvet käsissä... Mutta sitten tartuin jo pitkään haaveena olleeseen projektiin: kaksikieliseen sikarilaatikkokitaraan.
Olin muutama vuosi sitten kantanut Puerto Ricosta komean sikarilaatikon, jota olin säästellyt kellarissa. Onneksi säästelin, sillä löysin mietintäaikoina netistä vinkin kissankupin käytöstä resonaattorina (ks. myös Hannun teksti samasta aiheesta). Ostin eläinliikkeestä juuri laatikkoon sopivan kissankupin ja sahasin sille reiän.
Seuraavaksi juottelin pietsomikit Hannun vinkin mukaan rinnan - toisen laitoin kuppiin ja toisen laatikkoon kiinni. Saundiin saa siis molemmat elementit mukaan.
Sitten kävin kaulan kimppuun. Sahasin sen Hannulta saamastani levystä ja liimailin siihen kiinni akustisen otelaudan, jotka Hannu oli dyykannut jostakin varastosta. Sen vuoksi nauhoitin otelaudan uudelleen.
Sitten pääsin viimeistelyvaiheeseen. Jokaisen soitinrakentajan lempikaupasta - Glitteristä - olin löytänyt sopivat pääkallokorvakorut. Niistä toisen laitoin roikkumaan hirrestä ääniaukkoon kiinnittämääni komeaan tähtikuvioiseen rikkasiivilään.
Kielten kiinnitykseen käytin myös paria pääkalloa, jotta soittimeen saisi tarpeeksi rämetunnelmaa.
Lopuksi sahailin hirvenluista tallan ja satulan. Ja melko rumahan tästä tuli, soikin niin hiton huonosti...; )
sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Jytää, muttei purkkaa
Olen rakennellut Jarmolle jo jonkin aikaa vahvistinta, ja
lopulta sain sen valmiiksi. Viimeisin viivästyt johtui potikannuppien
odottelusta.
Ongelmia rakentamisessa aiheutti tuon kaiun sijoitus:
virtalähde on toisessa päässä, kaiku toisessa, mutta hurinaongelmia tuo ei
aiheuttanut. Lisäksi hommassa piinasi kylmä juotos, eli styrkka toimi aina
käynnistyksen jälkeen pari minuuttia, ja sitten se hiljeni. Olipa urakka etsiä
vian aiheuttaja. Epätoivoissani vaihdoin jo pari konkkaa ja vastustakin, kun en
ryhtynyt käyttämään oskilloskooppia vian hakuun.
Kyseessä on push-pull-vahvistin, jossa pääteputkina on
6L6GC:t. Anodijännite pääteputkilla on 350 V. Etuasteessa on Fender-tyyppinen
tone stack ja vaiheenkääntö on perinteinen pitkähäntä. Mielenkiintoiseksi
vahvistimen tekee se, että kolmas vahvistusaste on säädettävissä, eli se toimii
joko neutraalisti tai sitten antaa reilusti lisävahvistusta, joka sitten
ohjataan vaiheenkäännölle ja päätteelle. Valinnan voi tehdä joko gain-potikan kytkimellä tai
erillisellä jalkakytkimellä. Lisäksi vahvistimessa on Beltonin moduulilla
toteutettu kaiku.
Sisäpuolelta vahvistin ei ole mikään kaunotar. Laitoin etuasteputket
liian eteen, ja siksi piirilevy tuli etusen ja pääteputkien väliin. Tästä
syystä johdutuksesta tuli välillä vähän hassua. Mutta vahvistin toimii, ja on
jopa suht hurinaton. Aion vielä siivoilla loppuhurinaa pois.
Jarmolla on selvästi pirut mielessään vahvistimen suhteen.
Hän pyysy minulta mahdollisimman rajua ulkonäköä ja loppuvaiheessa vielä toivoi
pääkallomallisia potikannuppeja, joten nyt styrkkarissa on violettia
käärmeennahkaa ja pyydetyt nupit. Onnea uudelle vahvarille, vaikka näin itse
sanonkin. Seuraavaksi paneudun Siekkelin Leon antamaan bassoon.
P.S. Kuvat on tällä kertaa vähän hassut. Siivosin kameraa
ja poistin vahingossa rakennusvaiheen kuvat, joten pääsette ihailemaan vain melkein
valmista vehjettä. torstai 15. toukokuuta 2014
"Mun eka kerta"
Varmasti tämän otsikon alla voisi kertoa erinäisiä juttuja,
mutta tällä kertaa aiheena on elektrolyyttikondensaattori. Usein kuulee
mainittavan, että kannattaa ostaa laadukkaita elkoja (hinnat vaihtelevat
melkoisesti eri valmistajien välillä), ja lisäksi painotetaan, että elkot pitää
mitoittaa siten, että elkon jännitteenkesto on mielellään 20-30 prosenttia
suurempi kuin laitteen käyttöjännite. Olen pyrkinyt ostamaan keskilaadukkaita –
ja keskihintaisia – elkoja, ja ne ovat toimineet myös oman jännitemaksiminsa
tasolla ja joskus jopa ylikin ilman ongelmia. Nyt kuitenkin tapahtui toisin.
Aloin koota pientä TDA 7297 -IC-piirin ympärille rakennettua
stereovahvistinta. Kyseessä oli halpa kiinalainen rakennussarja. Vahvistimen virtalähteenä
sai käyttää sellaista, jonka käyttöjännite oli 6-18 volttia: tieto on painettu
myös vahvistimen piirilevylle. Katsoin kuitenkin, että elkot olivat
16-volttisia, eli sitä jännitettä ei pitäisi mennä ylittämään. Kasasin
laitteen, ja kun käsillä oli sopivasti 16 voltin virtalähde, niin päätin
testata laitteen kyseisen virtalähteen kanssa. Ei muuta kuin johdot
paikoilleen, virta päälle ja testaamaan. Kaikki toimi hyvin ensimmäiset 10
sekuntia, ja sitten jysähti! Tai ei oikeastaan jysähtänyt, vaan
napsahti/poksahti. Sain silmilleni pölyä ja kuidunpaloja. Kytkin virran
pois ja aloin tutkia mitä oli tapahtunut, ja tilanteen huomasi helposti:
16-volttinen elko oli puhjennut, ja sain sisustat silmilleni. Onneksi kyseessä
oli vain tuollainen tuuman mittainen ja läpimitaltaan 5-millinen murikka, eli
ruumiita ei päässyt syntymään. Olipa kyllä ensimmäinen kerta minulle, kun elko paukahtaa. Itse asiassa tuolla elkon kannen pettämisellä pyritään estämään varsinainen hallitsematon räjähdys.
Mitä siis tästä opimme? Kannattaa käyttää laadukkaita elkoja
ja mitoittaa ne riittävän suuriksi.
tiistai 6. toukokuuta 2014
Aina ei Hanukaan onnistu
Nyt tulee Eetun yllytyksestä rankkaa kamaa. Tosin merkittävä
osa todisteita on jo hävitetty.
Kerron siitä, millaiset olivat ensimmäiset sähkörumpuni.
Ostin Jarmolta Casio CZ-101 –syntikan, ja keksin ryhtyä tutkimaan, kelpaisiko
kyseinen vehje sähkörumpujen ohjaukseen: syntikassahan oli hienot rumpusoundit,
mutta runpujen soittaminen koskettimia painelemalla ei oikein houkutellut.
Syntikan koskettimistossa ei ollut dymaniikkaa ja kun purin laitteen huomasin,
että kunkin koskettimen toimintaa sääteli pieni on-off –kytkin. Siitäpä
päättelin, että koskettimen ohjauksen voisi siirtää myös syntikan ulkopuolelle.
Ja ei kun hommiin!
Porasin syntikaan 13 reikää, eli ajattelin hyödyntää reilun
oktaavin verran koskettimia. Tarkistin, miltä kohdasta koskettimia löytyy
perinteinen rumpusatsi, ja noiden koskettimien katkaisimilta vedin johdot
reikiin kiinnittämilleni 3,5 mm:n jakeille. Nyt siis voisin yhdistää jakkeihin
johdon, jonka toisessa päässä olisi katkaisija, ja tuon katkaisijan sulkeminen
tekisi siis saman kuin koskettimen painaminen. Kun syntikan viritystä pystyi
vielä liikuttamaan ylös ja alaspäin, koko perkussiomaailma olisi minulle avoin!
Näin ainakin teoriassa. Testasin systeemiä johdolla jonka päät laitoin yhteen,
ja toimihan se. Homma vaati vaan hieman viilailua, jotta se toimisi
haluamassani tarkoituksessa: tarvitsin rumpupadit.
Tein itse padit lastulevystä: kaksi pyöreää kiekkoa
päällekkäin siten, että kiekkoja yhdisti ruuvit, jotka kulkivat alemman kiekon
läpi. Kiekot olivat siis yhdessä ruuveilla, mutta pystyivät liikkumaan lähemmäksi
ja kauemmaksi toisistaan. Keräsin työpaikalta kuivamystekyniä, joiden jouset hyödynsin
padeissa: jokaista padia varten tarvittiin neljä jousta, ja kun padeja oli 12, nappasin
työpaikalta 48 kuivamustekynää. Nyt, kun padia painoi, se pomppasi jousien
varassa takaisin alkuasentoonsa.
Sitten vielä padien lastulevykiekkojen väliin mikrokytkimet,
ja homma oli teoriassa valmis: kun padia painoi, mikrokytkin sulkeutui, ja kun
kytkin oli johdolla yhdistetty syntikkaan, niin syntikka soi. Kun syntikassa
oli valittu percussion-soundit, niin minulla oli toimiva sähkörummusto! Mutta
mutta.... padithan piti kiiniittää johonkin telineeseen, jotta niitä voisi
käyttää. Suunnitelmia minulla oli telineen rakentamiseksi paljonkin, mutta
teline jäi vain tekemättä. Soittelin padeja sängyllä, jossa patja antoi myöten
sen verran, että homma teoriassa toimi. Nuo hemmetin kuivamustekynan jouset
vaan eivät olleet kovin tarkkoja, joten välillä jokin padi jäi jumiin ja
välillä jokin ei toiminut ollenkaan, ja siksi idean toteutus oli melkoinen
katastrofi. Siis ”paska reissu, mutta tulipahan tehtyä”.
Nuo padit hävitin pari vuotta sitten, mutta syntykka on
vieläkin voimissaan. Voisihan tuohon rakentaa jonnkin toisen
mikrokytkinvirityksen vaikka laittamalla kytkimet kiinni vaatteisiin. Onko
lukijoilla ideoita jatkokehityksen osalta?
Seuraava sähkörumpusettini olikin sitten Simmons SDS-9. Siis
se klassinen piu-piu-setti, jota kuulee esimerkiksi -80-luvun alun
reggaelevyillä, mutta se onkin jo toisen tarinan aihe.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Farmakologista bluesia
Ewen MacDonald sai idean tehdä farmakologia-aiheisia blueseja opetustarkoituksiinsa. Meillä oli ollut erilaisia bluesbändivirityksiä jo useiden kymmenien vuosien ajan ja päätimme lyödä hynttyyt yhteen perustamalla Uncle John's Blues Bändin. Kun biisejä kertyi tarpeeksi, sain idean hakea Kulttuurirahastolta apurahaa multimediaopetusmateriaalin tekoa varten. No rahat saatiin ja levy tehtiin.
Levyn biisit ja lisätietoja projektista löytyy tästä linkistä: http://www.oppi.uef.fi/opk/video/ujbb/index.htm. Ja yliopistolla kun olemme, päätimme myös tutkimuksellisesti osoittaa sen, että blues toimii opetuksessakin: http://openjournals.library.usyd.edu.au/index.php/CAL/article/view/6028.
Orkesterillamme oli tapana juhlistaa vappua yliopistolla pitämällä vapunaaton "luento", jossa farmakologisten biisien lisäksi soitimme kaikenlaista muuta mukavaa. Kun Ewenin eläkkeellelähtö on lähellä, päätimme juhlistaa sitä viimeisellä vappukeikalla tänä vuonna 2014. Keikka taltioitiin ja sen voi käydä katsomassa ja kuuntelemassa tässä osoitteessa: http://tcs.uef.fi/tcs/#page:recordingList&pageNumber:1&id:9C5EFB2B-B63A-4D45-91B9-F90505384880.
Ettei soitinrakennus jäisi tästäkään tekstistä pois: tein Ewenille läksiäislähjaksi cigalelen. Tämä sen vuoksi, että hänen haaveenaan on opetella soittamaan ukulelea eläkepäivillään.
Levyn biisit ja lisätietoja projektista löytyy tästä linkistä: http://www.oppi.uef.fi/opk/video/ujbb/index.htm. Ja yliopistolla kun olemme, päätimme myös tutkimuksellisesti osoittaa sen, että blues toimii opetuksessakin: http://openjournals.library.usyd.edu.au/index.php/CAL/article/view/6028.
Orkesterillamme oli tapana juhlistaa vappua yliopistolla pitämällä vapunaaton "luento", jossa farmakologisten biisien lisäksi soitimme kaikenlaista muuta mukavaa. Kun Ewenin eläkkeellelähtö on lähellä, päätimme juhlistaa sitä viimeisellä vappukeikalla tänä vuonna 2014. Keikka taltioitiin ja sen voi käydä katsomassa ja kuuntelemassa tässä osoitteessa: http://tcs.uef.fi/tcs/#page:recordingList&pageNumber:1&id:9C5EFB2B-B63A-4D45-91B9-F90505384880.
Ettei soitinrakennus jäisi tästäkään tekstistä pois: tein Ewenille läksiäislähjaksi cigalelen. Tämä sen vuoksi, että hänen haaveenaan on opetella soittamaan ukulelea eläkepäivillään.
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Saksalaista dynamiittia... eikun -cordia
Tulipa vastaani elämää nähnyt ykkössarjan Dynacord Eminent, legendaarinen instrumentti- ja PA-putkivahvistin, tehoja 40-50 W. Laitteessa ei ollut putkia ja kun tutkin sisuskaluja tarkemmin, huomasin, että pari konkkaa oli vuotanut mehujaan pihalle. Otin kuitenkin tilanteen haasteena ja päätin palauttaa laitteen takaisin henkiin.
Ensimmäiseksi tein täydellisen puhdistuksen: 50 vuodessa
laitteen sisustaan oli kerääntynyt mielenkiintoista tavaraa. Kun kuonan alta
paljastui mitä laite oli syönyt, aloitin perusteellisen kondensaattorirempan:
en vaihtanut pelkkiä vuotaneita elkoja, vaan vaihdoin kaikki piirilevyllä
olevat konkat. Samalla rakensin isoimmille elkoille niin kutsutun bleederin,
joka tyhjentää konkkien varauksen kun laitteen sammuttaa: 500 volttia näpeille
ei tunnu kivalta, ja siksi tällainen varotoimi on tarpeen. Samaan vauhtiin vaihdoin
myös sulakepesän, koska vanha näytti aika epämääräiseltä ja lisäksi kannen
kierteet olivat sököt. Myös pääteputkien trimmerit oli raiskattu totaalisesti,
joten ne menivät vaihtoon. Jostain syystä myös kaiun lähtö-/tuloliittimen johdot oli katkaistu. En tiedä, onko liitin aiheuttanut joskus häiriöitä. Jätin liittimen johdotuksen (ainakin toistaiseksi) koskematta.
Sitten alkoi kosmeettinen osuus: puhdistin etulevyn ja
kaikki nappulat. Lisäksi puhdistin maagisena silmänä toimivan putken, joka
toimii tehonilmaisimena. vaakatasossa olevat äänensävynsäätimet olivat aikojen
saatossa kadottaneet yhtä lukuunottamatta säätöasteikkonsa, joten rakentelin
uudet asteikkokiekot säätimille. Arvatkaas mistä sain sopivaa materiaalia?
Alkuperäisestä kannukondensaattorista, josta sahailin sopivan levyisiä
kiekkoja, joiden päälle liimasin paperista tehdyt asteikkolukemat! Yhdenkään sisääntulon on-off-nappulat eivät toimineet, mutta en raskinut ryhtyä irrottelemaan niiden hienoja messinkiniittejä. Saman asianhan ajaa, kun kääntää volyymit nollalle.
Sitten kokeilemaan: ensin ilman etu- ja pääteasteen putkia.
Koska jännitteet näyttivät oikeilta, asensin uudet putket, ja tein ihmeellisiä
johtovirityksiä saadakseni singnaalit ja verkkovirran sisään ja ulos: laite
käyttää DIN- ja banaaniliittimiä ja verkkopuihakin on vanhaa mallia, joten
täytyi hieman rimpuilla, että sain johdot aseteltua. Sitten virta päälle ja
laite heräsi henkiin! merkkivalo palaa, maaginen silmä sykkii ja kaikki kanavat
toimivat. Potikat eivät rutise eikä ylimääräisä hurinoita ole. Lopputulos on
siis onnistunut, ja vanhus on nuoruutensa iskussa. Mielestäni laite on niin hieno, että siihen ei pidä mennä muuttelemaan moderneja jakkeja tms: aion rakentaa sopivat sovitusjohdot, jotta vahvistimen saa kätevästi kiinni soittimiin ja kaiuttimiin. Tarvitseeko joku
huollettua ja rempattua Eminentiä?
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Miten Laneysta tuli Jyty
Sattuipa tässä päivänä muutamana tulemaan vastaani Laneyn 2
* 10” –kaappi, malliltaan GS210VE. Kaappi oli tosi kompaktin kokoinen ja sitä
on kehuttu. Kun hintakin oli siedettävän ylärajoilla, päätin ostaa vehkeen
pois. Vähän mietitytti se, että kaapissa oli Jensenin elementit, ja minulla on
mielikuva Jenseneistä aika kireäsoundisina tötteröinä, mutta what the heck –
onhan Fenderkin käyttänyt Jenseneitä. Minulla oli jo hämäräperäinen idea
kaappia ostaessani, eli päätin tehdä siitä combon!
Olen käyttänyt 6L6-putkia tosi vähän, joten päätin kokeilla
tehdä 6L6-päätteisen kohtuullisen tehokkaan styrkkarin. Etuasteeseen etsin
ideoita Bluetonen Liverpoolista (www.bluetone.fi)
ja Trainwreckistä sekä kurkin, miten Fender ja Madamp ovat toteuttanut
etusiaan. Vaiheenkäännön tein nk. pitkähäntäisenä. Laneyn kaappiin piti tehdä
uusi takalevy, jotta sain styrkkarin palaset sisään. Komponettien pyörittelyssä
meni hetki aikaa, kun etsin verkkomuuntajalle, virtalähteelle ja
päätemuuntajalle sopivia paikkoja, mutta löytyiväthän ne lopulta. Tavoitteeni
oli, että kiinnitän kaiken mahdollisen kaapin takalevyyn, jolloin huolto- ja
modaustoimenpiteet tulevat helpoiksi.
Styrkkaripuolen kokoamisessa ei ollut mitään ihmeitä. Kun
sitten sain johdot paikoilleen ja aloin etsiä sopivia vastuksia virtalähteeseen
huomasin, että verkkomuuntaja antaa aivan liikaa jännitettä: verkkomuuntajan
toisio oli nimittäin tyyppiä 260-0-260 ja olin tehnyt niin, että olin jättänyt keskellä olevan maan käyttämättä
ja pistänyt käämin päät kiinni diodisiltaan. Näin siksi, että halusin päästä
lähelle 500 voltin jännitettä. No, tasasuuntauksen jälkeen tuosta 520 V:n
AC:sta tulikin 728 V DC:tä, ja silloin jo putket hehkuivat aika härskisti. Pari
vastusta kärähti ja 500 V:lle mitoitetut suodinkonkat olivat aika kovilla. Kun
yritin biasoida pääteputkia, niin virran pienentäminen nosti jännitteen jo
reiluun 800 volttiin! Kokeilin vaikka mitä, mutta eihän tuollaista kahtasataa
tai kolmeasataa volttia niin vain piiloteta minnekään, joten olin ymmälläni.
Kun minulla oli muutenkin asiaa Uraltoneen
joka on luottokauppani, niin samalla
nykäisin Uraltonen Mikkoa hihasta ja hän antoi (jälleen kerran) korvaamattomia
neuvoja miten minun kannattaisi homma tehdä. Samalla hän kommentoi reilusti
alakanttiin valitsemaani päätemuuntajaa ja sain minut hommassa olkeille
raiteille. Modauksen jälkeen minulla on päätemuuntajalla ja JJ:n 6L6GC—putkien
anodeilla n. 350 volttia, ja mukavasti lähtee jytinää siilläkin.
Etuasteen soundiin olin todella pettynyt. Tykkään muhevasta
ja täyteläisestä soundista, mutta etuasteeni soi kirkkaasti ja kireästi etenkin
tuolla Laneyn kaapilla. Lisäksi etuasteen särö alkoi olla häiritsevää jo
silloin, kun gainin käänsi kolmoselle. Ei muuta, kuin kolvi käteen ja vastusten
ja konkkien vaihtoon. Kahden päivän kokeilujen ja juottamisen jälkeen styrkkari
alkoi kuulostaa siltä miltä halusinkin, vaikka säröä on vieläkin vähän liikaa.
Päätin kuitenkin säilyttää paketin toistaiseksi tuollaisena ja miettiä
myöhemmin sitä, miten muuttaisin sitä: ehkä matalampigaininen etuasteputki
12AX7:n tilalle olisi hyvä valinta...
Sen jälkeen vain kaappi/combo kasaan, vanhan Laney-merkin
ruuvaaminen irti ja uuden JYTY-merkin ruuvaaminen sen tilalle. En vieläkään
täysin rakasta noita Jenseneiden ämyreitä (vähän tynnyrimäinen soundi ja liian
kihisevä diskantti) ja voisin kokeilla sitä, että vaihdan toisen Jensenin
tilalle jonkun tukevasti soivan Eminencen. Lil’ Buddy on yksi Eminence-suosikeistani,
mutta meneeköhän soundit sillä jo liiankin tukkoon.... Saas nähdä. Nyt minulla
on kuitenkin näsäkkä combo, joka taipuu niin funkiin, rockiin kuin bluesiinkin.
Ai niin: vahvistimia rakentaessani olen keksinyt yhden hyvän
varotoimen, jolla voin vähentää hengenmenon riskiä: käytän vain yhtä
pistorasiaa. Siis silloin, kun minulla on vahvistimessa sähköt ei kolvi toimi,
ja kun kolvissa on vähköt ei vahvistin toimi. Tällä vältyn siltä, että tökkisin
jännitteisiä osia kolvilla. Vaikka jatkuva töpselien vaihtelu ottaa välillä
päähän, noudatan tuota konstia jatkossakin.
Sanzaa, sanzaa - täytyy saada sanzaa
Oltiin Hannun kanssa Ruotsissa kesätöissä joskus 1980-luvun alkupuolella. Aina kun saatiin palkka käteen rynnättiin Tukholmaan levy-, kirja- ja soitinostoksille. Matkakassi täyttyikin Ruotsissa mukavasti, koska siellä oli jo tuolloin ymmärretty monikulttuurisuus.
Eräällä retkellä osuttiin Tukholmassa etnokauppaan, joka oli suomalaispojalle ihme: etnosoitinta ja opasta löytyi jos jostakin kulttuurista. No, rumpali innostui tietysti afrikkalaisista lyömäsoittimista ja osteli niitä mukaansa. Lisäksi löysin pari aiheeseen liittyvää teosta.
Niissä molemmissa esiteltiin Afrikan ihme: sormipiano. Afrikassa eri heimoilla on tietysti soittimelle omat nimensä, mutta ruotsalaisen läpyskän esittelemä nimi sanza tarttui minun mieleeni soittimen oikeana nimenä. Mukaan tuli ostettua tuolloin bambunkielinen versio, jossa oli varsin pehmeä sointi. Kotona päätin sitten ruveta tekemään metallikielisiä versioita.
Hannu jo esitteli omansa, muttas tosimies tietysti takoo kieletkin itse - ainakin kerran. Itse olen käyttänyt kaikenlaista rautaa ja terastä tähän tarkoitukseen, mutta parhaaksi olen havainnut noin kolmemillisen teräslangan. Kerran kokeilin myös lakaisen-lakaisukoneella vempeleestä pudonneita metallikieliä, mutta ne olivat tähän tarkoituksen ihan liian lepsuja. Puusaunaa lämmitellessäni olen samalla takonut kielet litteiksi. Kaasukeitin toimii tähän tarkoitukseen myös hyvin.
Rakenteellisesti sanza on siis laatikko, jonka päälle kielet on laitettu tallan ja kiinnikkeen avulla. Löysin kellarista mahonkiviillutettua venevaneria, joka on sekä kaunis, että hyvin soiva puuaineis laatikon tekoon. Laatikkoja on monen muotoisia ja sen lisäksi tietysti käytetään erilaisia kasvien valmiiksi tarjoamia kaikupohjia. Oma haaveeni on tehdä joskus koivunpahkasta soitin, kunhan vain löydän sopivan kokoisen.
Wahwah-soundin soittimeen saa poraamalla pohjaan reiän, jota suljetaan ja avataan soittimen alle jäävällä sormella. Kielten alle olen laittanut nykyisin pultin ja kielten yläpuolelle takomattomasta kieliraudasta pätkän.
Olen testaillut eri pituisia kieliä. Valmiita mittoja löytyy netistä pilvin pimein ja virityksiä samaten. Alapuolen wahwah-efektin ja peukaloitten yhteistoiminnan harjoittelu on hyvää sormiharjoitusta, varsinkin jos yrittää saada efektin ja peukkurytmin toimimaan toisiaan tukevasti. Jos kielten takominen ei kiinnosta tai siihen ei ole mahdollisuutta, niin Hannun postauksessa neuvotaan mistä saa valmiiksi taottua kielilankaa.
Eräällä retkellä osuttiin Tukholmassa etnokauppaan, joka oli suomalaispojalle ihme: etnosoitinta ja opasta löytyi jos jostakin kulttuurista. No, rumpali innostui tietysti afrikkalaisista lyömäsoittimista ja osteli niitä mukaansa. Lisäksi löysin pari aiheeseen liittyvää teosta.
Niissä molemmissa esiteltiin Afrikan ihme: sormipiano. Afrikassa eri heimoilla on tietysti soittimelle omat nimensä, mutta ruotsalaisen läpyskän esittelemä nimi sanza tarttui minun mieleeni soittimen oikeana nimenä. Mukaan tuli ostettua tuolloin bambunkielinen versio, jossa oli varsin pehmeä sointi. Kotona päätin sitten ruveta tekemään metallikielisiä versioita.
Hannu jo esitteli omansa, muttas tosimies tietysti takoo kieletkin itse - ainakin kerran. Itse olen käyttänyt kaikenlaista rautaa ja terastä tähän tarkoitukseen, mutta parhaaksi olen havainnut noin kolmemillisen teräslangan. Kerran kokeilin myös lakaisen-lakaisukoneella vempeleestä pudonneita metallikieliä, mutta ne olivat tähän tarkoituksen ihan liian lepsuja. Puusaunaa lämmitellessäni olen samalla takonut kielet litteiksi. Kaasukeitin toimii tähän tarkoitukseen myös hyvin.
Rakenteellisesti sanza on siis laatikko, jonka päälle kielet on laitettu tallan ja kiinnikkeen avulla. Löysin kellarista mahonkiviillutettua venevaneria, joka on sekä kaunis, että hyvin soiva puuaineis laatikon tekoon. Laatikkoja on monen muotoisia ja sen lisäksi tietysti käytetään erilaisia kasvien valmiiksi tarjoamia kaikupohjia. Oma haaveeni on tehdä joskus koivunpahkasta soitin, kunhan vain löydän sopivan kokoisen.
Wahwah-soundin soittimeen saa poraamalla pohjaan reiän, jota suljetaan ja avataan soittimen alle jäävällä sormella. Kielten alle olen laittanut nykyisin pultin ja kielten yläpuolelle takomattomasta kieliraudasta pätkän.
Olen testaillut eri pituisia kieliä. Valmiita mittoja löytyy netistä pilvin pimein ja virityksiä samaten. Alapuolen wahwah-efektin ja peukaloitten yhteistoiminnan harjoittelu on hyvää sormiharjoitusta, varsinkin jos yrittää saada efektin ja peukkurytmin toimimaan toisiaan tukevasti. Jos kielten takominen ei kiinnosta tai siihen ei ole mahdollisuutta, niin Hannun postauksessa neuvotaan mistä saa valmiiksi taottua kielilankaa.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Materiaalihankintaa
Silloin, kun minä aloitin soittohommia, oli käytetylläkin
kamalla markkinat: vanhatkin (ja huonot) soittimet ja vahvistimet löysivät
ostajansa, ja välillä löysi käyttökelpoista tavaraa sopuhintaan. Nyt on toisin.
Tilanne ei rajoitu pelkästään musiikkipuolelle, vaan ilmiö on paljon laajempi:
kauppias ei halua vaihtotavaraa ja käytettyllä tavaralla ei ole
jälleenmyyntiarvoa.
Tällaiselle ”hullulle tiedemiehelle” tilanne on aika
haastava: mistä löytää sellaisen kitaran, jonka voi panna hyvällä
omallatunnolla palasiksi ja mistä löytää vanhoja, rikkinäisiä ja riittävän
halpoja vehkeitä kunnostettavaksi. Seurailen etenkin Saksan Ebayta (www.ebay.de) ”sillä silmällä", ja välillä nalli
napsahtaa: onnistuin ostamaan kasan akustisia ja lievästi preparoituja
kitaroita, jotka olivat olleet koriste-/mainoskäytössä kitaranrakentajalla.
Kotiin tuli kerralla neljä rakenteeltaan ehjää ja ilmeisesti soittamatonta kitaraa
ja yksi enemmän remppaa vaativa, yksi akustisen raakakaula, yksi LP-tyyppinen
kaula ja LP:n otelauta: nyt on siis materiaaliongelma hetkellisesti ratkaistu. Jos
jotakuta kiinnostaa koirankuppidobro tms, niin viestejä tänne päin!
Eikä siinä vielä kaikki! Yksi harvoista käytetyn musakaman
välittäjistä on Helsingissä toimiva Audiodivari, joka on tauon jälkeen taas avannut
ovensa. Menin divariin ihan muissa asioissa, kun divaria pyörittävä Leo Siekkeli
innostui esittelemään minulle sisään tulleita bassonromuja. Sain hankittua
pikkuvikaisen nauhattoman basson, Harley Benton –kitaranromun ja koko paketin
helmen: oletettavasti 60-luvun alusta peräisin olevan hollantilaisen
Egmond-basson raadon todella edullisesti! Leon periaatteena on pitää soitinkama
kierrossa, ja siksi hinnat ovat kaikessa tavarassa sopivat. Lisämausteen kauppaan
tuo hyvä palvelu ja hienot tarinat.
Nyt minulla on siis taas jutun juurta lähitulevaisuudeksi.
Olkaa siis varoitettuja! Kun saan jatkorempattua tuon edellisessä jutussani
mainitseman Lignatonen ja saan kokoon yhden styrkkarin, niin pistän höyhenet
pölisemään.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Taas kitarahommia
Ostin kirpparilta vanhan akustisen Lignatonen – Tsekkoslovakian
ylpeyden. Olen joskus vuosia sitten omistanut Lignatonen orkesterikitaran,
mutta tällaista Lignatonea en ollut nähnyt aiemmin: virityskoneistot kuin
klassisessa kitarassa, mutta trapetsitalla ja teräskielet.
Kaulassa ei näytä
olevan rautaa ollenkaan, ja sen takia paksut teräskielet ovat vetäneet kaulan
mutkalle. Kielet olivat törkeän korkealla otelaudasta otelaudasta.
No, haasteethan on tehty voitettaviksi...
Ensimmäiseksi purin koko vehkeen. Virityskoneistot olivat totaalisesti jumissa, mutta puhdistuksella ja aseöljyllä sain herätettyä ne henkiin. Soitin oli pahuksen likainen, mutta jälleen Korrekin Safe Cleaner teki ihmeitä: lakan lieviä vaurioita se ei korjannut, mutta soitin on nyt ainakin puhdas. Sen jälkeen alkoi jännin vaihe, eli kaulan oikaisu.
Olen joskus irrottanut kaulasta otelaudan, höylännyt kaulan
suoraksi ja laittanut otelaudan takaisin, mutta nyt en halunnut ryhtyä moiseen
operaatioon. Mietin myös sitä, että ottaisin nauhat irti ja hioisin otelaudan,
mutta ensin päätin kokeilla helpompaa metodia: kitara vatsalleen suoralle
pinnalle, tiukka puristus kaulalle keskikohdalta ja sitten
kuumailmapuhaltimella kaulan lämmitystä. Ja se toimi! Annoin kaulan olla
puristuksissa useamman päivän ja kun lopulta avasin puristimet, oli kaulassa
tapahtunut merkittävää oikenemista. En tiedä, miten kaula kestää jatkossa
vääntymättä esim. 008-kielten vedon, mutta sen näkee sitten. Nyt alkaa
kokoaminen ja kokeilut... Tekisi mieleni
tehdä tästäkin sähköakustinen, mutta aihio on kyllä hyvä vaikka säilyttäisinkin
vehkeen alkuperäisessä asussaan.
...”Jatkuu seuraavassa numerossa”...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






































