sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Ekon kaulan seikkailut

Jarmo vaipui nostalgiaan, joten täytyy kai minunkin esitellä soittimentekijän urani alkuaikoja. Ensimmäinen sähkökitarani oli siis -70-luvun puolivälissä ostettu Eko. Soitin oli jonkinlaisesta lastulevystä tehty Strato-kopio, jossa oli useita millejä paksu sunburst-lakkaus päällä. Vibrakampi oli Bigsby-tyylinen ja sellainen, että kitara meni kerralla epävireeseen kun sitä väänsi. Mikit olivat huonot. Ensimmäinen modausurakkani oli kovertaa takamikin paikkaa isommaksi siten, että sain taka- ja keskimikin vierekkäin ja kytkettyä ne sarjaan, jolloin sain lisää tehoa takamikkiin. Värjäsin mikit tussilla mustiksi ja tein kitaraan uuden pleksin. Sitten innostuin kitaranrakennuksesta.

Ensimmäinen itse tehty kitarani oli yhdistelmä Ekon osia ja uusia osia. Soitin syntyi -70-luvun loppupuolella. Tein lankun koivusta, kaulaksi tuli Ekon kaula, tallaksi Ekon talla, mutta vibraosaston korvasin LP-tyylisellä stop-barilla. Takamikki oli DiMarzio ja etumikkinä joku halpa japsi. -70-luvulla sai ostaa boostereita, jotka oli rakennettu sellaisiksi, että ne tyrkättiin suoraan kiinni kitaran jakkiin. Purin tällaisen boosterin, ja asensin elektroniikan kitaraan sisälle. Oli upeaa saada särösuondeja suoraan kitarasta katkaisinta kääntämällä. Totta kai DiMarzioon piti rakentaa kaikenlaiset vaiheenkäännöt ja muut turhuudet sen aikaisen tyylin mukaan. Tietenkään mitään tuumakokoisia poria tai jyrsimiä ei siihen aikaan ollut, joten taltat olivat ahkerassa käytössä ja liian isot reiät tukin Plastic Paddingilla.

 
  
Koivu ei vain ole kitarapuuna kovin hyvä: bassossa koivu mielestäni toimii, mutta kitarassa sen soundi on vähän yksitotinen. Kiusasin siis kitarapajan Juha Nuutista puhelimitse ja kuulin, että hän oli kokeillut myös apassia – siis laudelautapuuta – kitaran bodyssa. Siispä tilasin apassilankkua ja rupesin hommiin. Vuosi oli jotain 1983-85. Höyläsin 45 senttiä leveän, 2 metriä pitkän ja 70 milliä paksun lankun opiskelijakämpän eteisessä konevuoraamosta vuokraamallani sähköhöylällä. Purua tuli kamalasti ja kämppäkavereiden ulkovaatteet ja kengätkin olivat apassipölyn peitossa. Apassista syntyi uusi lankku. Vanha Ekon kaula jatkoi elämäänsä tässä kitarassa samoin kuin DiMarzion mikkikin. Ekon kaula sai tosin uudet virityskoneet: ostin tietämättömyyttäni RH-koneistot, joten niiden asennuksessa tuli hienoinen ongelma. Virityskoneistot näyttävät edelleenkin aika vitsikkäästi asennetuilta. Tallaksi tuli Gotohin strato-talla ja kaulan lapaan tuli kielilukot ajan tyylin mukaisesti.  Vanhaan koivubodyyn asensin myöhemmin 8-kielisen kaulan: kaksi yläkieltä oli tuplattu niinkuin 12-kielisessä kitarassa. Kokeilu jäi tosin lyhyeksi.


 

-90-luvulla ostin jo jyrsimen ja hankin mahonkia. Rakensin vähän Les Paulia muistuttavan mahonkibodyn. Mikeiksi löytyi Hesingin Pro Centeristä käytetty Gibsonin humbucker-pari, jossa on ihan tolkuttomasti tehoa. Ekon kaula tuli kiinni tähänkin kitaraan. Vanhaan apassibodyiseen harjoittelin maalausta Wagnerin ruiskulla ja opin, että maalia kannattaa ohentaa. Myöhemmin, kun tarvitsin kitaraa kitarasyntikkaa varten, herätin apassibodyisen vehkeen uudelleen henkiin sellaisena ”puolikuntoisena”.

 
 
Ensimmäisen sähkikseni kaula on siis elänyt projekteissani kohta 40 vuotta. Luulen, että tuo mahonkiversio on sellainen, joka jää elämään. Nyt mahonkikitara on jo vähän eläkkeellä, mutta täysi peli se on vieläkin soitettavaksi. Puhdasta ja heleää soundia tuosta kitarasta on turha hakea: säröistä murinaa sitäkin enemmän.  

perjantai 20. joulukuuta 2013

Nauhatonta joulua

Olin tutkiskellut intialaista musiikkia ja bluesmiesten slidekitarointia ja löytänyt mikrointervallien ihmeellisen maailman. Siitä sain idean tehdä nauhattoman kitaran. Nauhattomia bassoja olin jo tehnyt pari kappaletta ja ajattelin jatkaa samalla linjalla eli tehdä otelaudan yhdestä tasaisesta puusta. Mutta tuttu basisti kertoi tuunanneensa oman bassonsa nauhattomaksi hiomalla nauhat otelaudan tasalle. Tällä tavalla otelautaan jäi merkit perinteisille intervalleille. Sain muistaakseni Pelkosen Hannulta jonkin vanhan halvan sähkökitarankaulan ja päätin laiskuuttani tehdä nauhojen poiston brutaalilla tavalla: revin ne vain irti. Tämä paljastuikin hyväksi ideaksi, sormenpäille jäi selvät kuopat otelautaan ja hiomisen vaiva jäi pois.


Kauempaa katsottuna amatööri luulee, että kitaran otelauta on perinteinen. Kun sen sitten ottaa käteensä ja alkaa etsiä perinteisiä sointuja, alkaa hupi...Lankun tein lespaulin malliin ja laitoin kitaraan alamikiksi hyvin yliohjautuvan humbuckerin ja ylämikiksi yksikelaisen. Lisäksi tein ylimääräisen kytkimen, jolla humbuckerin voi jakaa yksikelaiseksi, joten saundeja löytyy mukavasti.


Bluesmiehen nauhaton kitara piti tietysti saada siniseksi. Vedin pohjan vesiohenteisella petsillä ja päällystin sen mehiläisvahalla. Petsi tuli mukavasti läpi vahasta hiomisvaiheessa, joten laikka lensi lopuksi sinisenä roskasankkoon. Pinnasta tuli kuitenkin hiomisen jälkeen kova ja kauniisti puun sävyt läpäisevä, joten mehiläisvahaamista voi suositella.


Koko kepistä tuli juuri sellainen, kuin olin halunnut. Otelaudan kolot auttavat löytämään soinnut ja niiden liu'uttaminen nauhattomalla pinnalla antaa musiikkiin aivan uusia ulottuvuuksia. Ja bluesissa kitaraa voi soittaa perinteisellä otteella ja kuitenkin otelaudan pintaa pitkin sormia liu'uttamalla saa aikaiseksi slide-efektin. Alamikin räkäinen saundi kruuna kaiken. Nauhattomalla soittaminen on myös hyvä korvaharjoitus, joten voin vain suositella tällaista peliä.



sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Soiton aika


Täytyypä esitellä teille yksi vanhempi vahvistintuotos. Olin joskus aikaisemmin ostanut kirppikseltä vanhan pöytäkellon ja rakentanut sen kuoriin styrkkarin (12ax7 ja 6L6). Kellon hieno muoto jäi vaivaamaan ja haaveilin, että rakennan joskus vastaavanlaisen vahvistimen, mutta vähän eri spekseillä. Kelloja ei vaan tullut vastaan joka kulmassa... Sitten, vuodenvaiheessa 2012/2013 törmäsin berliiniläisellä kirpputorilla tyylikkääseen kelloon, ja tiukan tinkimisen jälkeen sain sen varsin edukkaasti mukaani. Ongelmana oli, että olin pelkillä käsimatkatavaroilla reissussa, joten miten tuollaisen häkkyrän kuljettaa kotiin, kun muutakin tavaraa oli paljon? No, hätä keinot keksii: menin kello kainalossa kahvilaan, ja kahvin ja pullan lisäksi otin pöytään veitsen, jolla irrottelin kaikki ruuvit jotka kellosta löytyi. Tällä tavoin sain kellon takalevyn irti ja lyöntikoneiston irralleen. Samalla kiskoin kelloon tulevan sähköjohdon pois. Hotellilla sovittelin kelloa pilottilaukkuun ja kello sopi kuta kuinkin sentilleen laukun sisään. Siispä tungin likaiset kalsarit, sukat ja t-paidat sekä hammasharjan ja deodorantin kellon sisälle, jolloin kellon sisukset tulivat täydellisesti hyötykäyttöön. Nyt pääsi kotimatka alkamaan...

 Kotona irrottelin kellosta kaiken turhan sisäkaluston ja haljenneen etulasin. Puuosat puhdistelin ja öljysin ja messinkiosat kävin läpi krominkiillotusaineella. Päätin pitää kellotaulun paikallaan ja rakentaa toisesta viisarista volyyminupin. Tinailin virtalähteen osat kytkentäriman pätkälle ja etu- ja pääteasteen komponentit toiselle kytkentärimalle. Ujutin kellon sisään etu- ja päätemuuntajat ja tein kanteen reiät kahdelle pääteputken kannalle, etuasteputken kannalle ja tasasuntausputken kannalle. Valitsin symmetrian vuoksi etuasteputkeksi 6SL7:n ja tasuriksi 5AR4:n, koska putket ovat kuta kuinkin saman kokoiset. Pääteasteen rakensin double/parallel single ended –periaatteella kahden KT66-putken ympärille, eli styrkkari toimii ilman vaiheenkääntöä ja molemmat pääteputket pöhisevät rinnakkain.  

 

Kaikki ei mennyt niinkuin piti: käyttäessäni kahta päteputkea pääteasteessa vahvistin oskilloi eli ulvoi kuin Karita Mattila, ja vaikka tein mitä - lyhensin putkien kantojen väliset johdot minimiinsä, kokeilin kondensaattoreita anodivastusten rinnalla, rakensin takaisinkytkennän jne - niin oskillointia en saanut pois. No, sitten päätin pitää styrkkarin yksiputkisena. Ja hienosti vehje soi yhdellä KT66:llakin. Tykkään aika tummasoundisista vahvistimista ja koska tässäkään laitteessa ei ole sävynsäätöjä, niin vahvistin on todella ”yhden asian vahvistin”. Itse tykkään soundista todella paljon, ja vahvistinta voi käyttää sekä kutka kuinkin tasapainoisesti soivan kaapin kanssa kuin hyvin tummasoundisen Eminencen Lil Buddyn kanssa. Seikkailuni KT66-pääteputkien kanssa jatkuvat varmasti myös tulevaisuudessa: niin paljon tykkään putken soundista.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Talkin bout death past gone

Keijo ja allekirjoittanut olemme syvästi kiinni bluesissa, kuten jo aikaisemmin on tainnut tulla todettua. Kurkkulaulun ja omituisten äänten tuottamisen lisäksi olemme viime vuosina palanneet juurillemme ja soitelleet aina silloin tällöin kahdestaa juuribluesia.

Keijo innostui samalla tekemään laulunsanoja - näistä on tekeillä kirja, josta enemmän sen ilmestyttyä - ja minä innostuin avoimista virityksistä ja resonaattorikitaroista. Tästä seurauksena oli ensimmäinen levy, vuonna 2010 Ikuisuuden julkaisema Talkin bout death past gone. Edellä olevasta linkistä löytyy pari näytettä levyn lauluista.

Kirjoitin siihen saatteeksi seuraavan mainostekstin, joka kertoo levyn tunnelmasta kaiken: "Me emme olleet väsyneitä, meitä palelsi. Istuimme nuotiolla ja aloimme laulaa. Kotona oli joku, joka oli unohtanut meidät. Meillä ei ollut enää mitään. Rinkiimme istui joku tumma mies. Vai oliko se nainen? Se aukaisi suunsa eikä sillä ollut hampaita. Laulu oli kylmä ja samalla lämmin. Emme pelänneet enää."

Kantena käytimme tekemääni metalligrafiikkatyötä, jonka "malleina" olivat Mustosen Pekka ja Hirvaskeron Juha - armottomia bluesmiehiä molemmat:


Arvioijatkin olivat hämmästyneitä: "Surprising CDR on Finland’s Ikuisuus label we have here. Finnish artists Keijo & Jarmo sing the most stripped down suicidal traditional blues and folk on Talkin Bout Death Past Gone. Not much info about this on the net, I really wonder what inspired this harmonica induced primitive Americana folk in Tampere." Ei noita Tampereella äänitetty...

Seuraavana vuonna (2011) Young girl records halusi meiltä levyn, joten lähetimme heille blueskappaleita levyllisen verran ja se julkaistiin nimellä that old way. Yhtiön pyrörittäjä, Pierre-Yves Bihet teki levyyn hienot kannet.

Bluesbiisejä on syntynyt koko ajan tasaiseen tahtiin, joten seuraavat levyt ovat ainakin omasta mielestämme julkaisemista vaille valmiita.