torstai 21. marraskuuta 2013

Framuksen uusi elämä

Ostin kerran huutokaupasta kaksi saksalaista Framus-kitaran raatoa sillä ajatuksella, että rakentelen niistä jotain omituista. Kun tutkin tarkemmin ostoksiani huomasin toisen kitaroista olevan siinä kunnossa, että sitä ei välttämättä kannata tuhota vaan kunnostaa. Vaikka kitara oli joskus saanut osuman, niin sen kylkikaari oli korjattu hyvin ja muutenkin soitin näytti hyvältä ja kaunnisti patinoituneelta. Talla ja trapetsi tosin puuttuivat ja yksi virityskoneiston nuppi oli korvattu toisen mallisella. Pahin ongelma soittimessa oli helvetillinen tupakanlöyhkä, joka oikein huokui siitä. Ilmeisesti tupankansavu oli kyllästänyt koko soittimen, koska se tuntui olevan ohuen tervakerroksen peitossa: jopa valkoiset virtyskoneiston nupit näyttivät Terva-Leijona –pastilleilta.

 
 
Mutta rohkea rokan syö: Purin kitaran osiin ja kaivelin – tällä kertaa vaimon varastoista – puun puhdistus- ja kiillotusöljyä ja aloin käydä kitaraa läpi sentti sentiltä. Moskaa irtosi lakkapinnasta rajusti. En edes halunnut poistaa kaikkea ajan patinaa enkä varmaan olisi siinä onnistunutkaan, joten yritin edetä aika hellävaraisesti. Virityskoneiston nuppeja jouduin tosin hinkkaamaan kasisatasella vesihiomapaperilla ja karhunkielellä, ennen kuin mustanruskea moska irroitti kyntensä. Kaivelin kostealla rätillä myös kitaran sisustaa sen minkä yletin ja tavaraa tuli: soitin oli varmaan viettänyt ikänsä savuisessa jazz-kapakassa ja siinä vaiheessa kun se ei ollut enää kelvannut soittoon, se oli nostettu seinälle koristeeksi ja keräämään ilmassa leijuvia myrkyllisiä kaasuja.
 
Kun päivän mittainen puhdistusoperaatio oli päätöksessä, kiinnitin trapetsin paikalleen, asentelin kielet asemiinsa ja aloin mittailla minkälaisen tallan tarvitsisin. Katselin myös vanhojen Framusten kuvia ja suunnittelin niiden perusteella tallan. Sitten saha laulamaan, liimausta, sovittelua, hiontaa ja valmista tuli!

 
 
Samalla kun sovittelin tallaa paikalleen huomasin, että kitaran nollanauha oli aivan liian korkea:  kitarassa oli siis puinen satula joka toimi vain kieltenohjaimena ja varsinaista satulan tehtävää hoiti normaalin otelautanauhan näköinen mutta korkeampi teräsnauha. Samalla kun trimmasin tallaa sopivaan korkeuteen viilasin myös tuota nollanauhaa. Olivatpa saksan insinöörit laittaneet kaiken osaamisensa peliin terästä valaessaan: nauha oli kuin timanttia! Kaivelin kaapista parhaimmat viilani ja nauha jätkötti naarmuttomana paikallaan. Mietin jo, että pitääkö minun ottaa rälläkkä esiin ja madaltaa nauhaa sillä, mutta kyllä lannistumaton hinkutus sai aikaan lopulta sen, että nauha madaltui millin verran ja kielten korkeus suhteessa ykkösnauhaan oli siedettävä. Järkyttävä urakka!
 
Sitten talla asemaansa, kielet vireeseen ja sehän soi! Soittimessa on hieman vanerin soundi, mutta se minkä soundissa menettää tulee takaisin moninkertaisesti tyylissä. Tähän olen tyytyväinen! Joskus vielä korvaan ehkä sen viallisen virityskoneiston nupin kuta kuinkin oikeaa muistuttavalla, mutta nyt soitin saa jäädä tällaiseksi. Sinisissä sävelissä on nyt juuri se oikea fiilis.


perjantai 15. marraskuuta 2013

Uusi värkki, vanhat kujeet

...eli vanhasta ideasta uusi variaatio. Löysin kirpputorilta laatikon, joka oli tarkoitettu ruokailuvälineiden säilyttämistä varten. Laatikossa oli ”viilupinta” (muovia) ja itse laatikko oli tehty MDF-levystä. Sisusta oli päällystetty sinisellä sametilla ja siinä oli loveukset ja kuminauhat lusikoille, haarukoille, veitsille ja pikkulusikoille. Päätin tehdä laatikosta kunnianosoituksen Danelectro-kitaroille, joita on tehty kovalevystä, ja jotka silti nauttivat vähintäänkin kulttimainetta. Ei siis muuta kuin maksu kassalle ja laatikko kotiin.

 

Revin sisustan tyhjäksi. Onneksi kuumaliima ei ollut tarttunut kovin hyvin muovipintaan, eli sisustan irroitus oli pääosin aika helppoa. Mittailin paikat kaulalle, kissankupille, kaikuaukoille ja mikille. Sahasin, liimasin ja väkersin. Kaulan kiinnitystä varten tein samanlaisen klossiin kuin aiemmassa kissankuppikitarassani. Kansi ei tarvinut rakenteen jäykistämistä. Mikiksi valitsin lämpimästi soivan ja humbuckerin kokoisen P90-kopion. Lisäksi sisälle tuli piezo-mikki, jota en tällä kertaa kiinnittänyt kissankuppiin (kokemus on osoittanut, että se soundi riipii), vaan suoraan kanteen. Kaikuaukot mitoitin siten, että sain niihin tyylikkäät teräsverkot. Puolipallon muotoiset verkot ovat peräisin teesiivilästä!

 
Tallaksi valitsin archtop-kitaraa verten tehdyn puisen tallan. Korkeus ei sallinut alaosan laittoa, vaan talla seisoo kahden mutterin päällä. Trapetsia piti jälleen kerran lyhentää, että sain sen sopimaan paikalleen. Kaula on Telecaster-tyyppinen valmiskaula.

 
Entä sitten soundi? Tein elektroniikasta sellaisen, että varsinainen mikki on aina täysillä ja volume-potikalla säädetään piezon volumea. Ilman piezoa soundi on hämmästyttävän lämmin ja pehmeä. Kun piezon ottaa mukaan, tulee soundiin metallisia sävyjä, ja yläkielet soivat jopa banjomaisesti. Siihen vaikuttanee myös se, että mistään huikeasta sustainista ei soittimen kohdalla voi puhua: yllätys kyllä on se, että sustainia sentään on jonkin verran - etenkin alakielillä. Muistelisin, että ensimmäisen sähkökitarani (Ekon strato-kopio, jossa oli Bigsby-tyylinen vibra) oli sustainiltaan samanlainen.  Siinäkin body oli jotain lastulevytyyppistä kamaa...

maanantai 11. marraskuuta 2013

Syksyn piristykseksi

Jarmo mainitsi aikaisemmassa postauksessaan, että pitää Rytmikuninkaiden tuotannossa etenkin Peikkolaulusta. Tässäpä tämä, eli, kuten entinen muusikko sanoi, "I have suffered due to my music and now it's your turn".

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Vakka-Suomen rytmikuninkaat

Hannu keksi joskus aikoja sitten bändin nimeksi Vakka-Suomen rytmikuninkaat, kun teki mieli soitella rytmikkäämpää bluesia. Otimme nimen uudelleen käyttöön kun Keijon bluesjalka alkoi kolkuttaa rytmiä kurkkulaulun rinnalle. Ja kun Fire Museum Records pyysi äänitettä, käänsimme orkesterin nimen myös englanniksi eli Rhythm Kingzs of Bushel Finland.


Äänite julkaistiin Majmua-sarjassa vuonna 2008. Seatle Weekly newsin arvostelija Justin F. Farrar innostui kehumaan levyä seuraavasti:

"Even better is the mysterious Keijo Virtanen. He's a Finnish axe-master who has one foot in his country's experimental scene (Avarus, Kemialliset Ystävät, etc.) and the other, believe it or not, in Marin County circa 1971. Rhythm Kingz of Bushel Finland, Virtanen's second and latest release for Fire Museum, takes Hot Tuna's LSD-spiked country blues and gets it even higher. We're talking stoners in flying saucers obsessed with Skip James and Robert Johnson.”

Levystä löytyy näytepalat Fire museum recodsin sivuilta. Se arvioitiin myös Wire-lehden syyskuun 2008 numerossa:


Seuraavaksi teimme samalla nimella pari leyvä suomalaiselle Ikuisuus levymerkille. Ne olivat Topatut alamaiset (2009) ja Rutabaga blues (2011 - edellisistä linkeistä löytyy taas pari maistiaista jo loppuunmyydyistä levyistä). Topatut sisälsi suomalaisia kappaleita ja jälkimmäisessä harrastimme kurkkulaulua bluesin välineenä englannin kielellä.

Hannu teki Topattuihin hienon kannen ja minä Portugalissa ottamastani valokuvasta Rutabagan kannet.
Kulttuurivihkoissa arvioitiin molemmat levyt:

"Vakka-Suomen rytmikuninkaiden parin vuoden takainen levy Topatut alamaiset oli herkullinen satsi likaista ja minimaalista bluesia. Kheta Hotem -yhtyeen keskeisistä tekijämiehistä koostuvan yhtyeen uusin tuotos Rutabaga Blues (Ikuisuus, 2011, CD-R) jatkaa samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan yllä samalle tasolle. Siitä tuntuu puuttuvan jotain, kenties se Topattujen alamaisten ilkeänpuoleinen, rähisevä pohjavire. Rutabaga Blues on toki lystiä kuunneltavaa, mutta jonkinlaisia kohokohtia jää kaipaamaan."

Oma suosikkini on edelleen Topatuissa alamaisissa laulamani ja tekstittämäni Peikkolaulu, joka on ylistykseni syksyn pessimismille. Ja kuten Hannu mainitsi aiemmin, uutta levyä ollaan tekemässä.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Puolalaisen uusi elämä

No niin: vuorossa on jännittävä seurantajakso.

Puolalainen Defil siis osoittautui soittokelvottomaksi: raudaton pyökkikaula oli enemmän ja vähemmän mahdoton soitettava. Ostin siksi LP-tyylisen mahonkikaulan, ja sovittelin sen paikalleen soittimeen. Kaulan alle piti tehdä vaahterasta korotuslätkä, jolla sain kaulan oikeaan kulmaan ja korkeuteen. Sellainen kakka juttu pääsi tapahtumaan, että uuden kaulan mensuuri oli pari senttiä lyhyempi kuin vanhan, joten tallaa piti siirtää rajusti eteenpäin. Niin rajusti, että tallan kulmaa piti viistota ja pleksistäkin täytyi napata pala pois. Anyway: nyt on vire ja soittotatsi kohdillaan.

 
Lisäksi tinailin elektroniikan uuteen kuosiin: poistin alkuperäisen on-off-kytkimen käytöstä, ja laitoin kahdesta muusta painonapista on-offit kummallekin mikille. Mikeillä on omat sävynsäätönsä ja yhteinen volume. Mikeissä on vahva ja kirkas soundi (etumikki n. 10 K ja takamikki 14 K!), ja koko kitara on oivallinen soolosoitin: ääni tulee läpi vaikka minkälaisen komppiryhmän alta. Nyt kelpaa vetää burraa ja väyvää: Defil tuntuu taipuvan niin jazziin kuin rokkiinkin.